17.11.06

Rajasin silmäni mustalla

"Rajasin silmäni mustalla.
Peilimaailmassa oli valoisaa, piti ollakin
että saatoin vetää viivan ripsien rajaan
ja sisä- ja ulkopuolen rajaan
ja silmäluomen sisäpinta on kostea, väri leviää siihen kuin
laveeratulle paperille, se on todellakin jo sisäpuolella minua
koska se on niin kostea. Väristä jäi pieniä mustia hippuja minun
silmiini, itse väri todellakin oli aineellista ja piiloutui silmään.
Peilimaailmassa oli valoisaa ja kun hetken ajan oli katsonut
itseään silmiin, mustiin silmiin, ne eivät enää olleet niin mustat
ja väriä saattoi lisätä. Vaihtelin, näytin nuoremmalta, paljon
nuoremmalta ja minulla oli toisenlainen elämä. Sillä minulla
joka katseli peiliin ei ollut mustalla rajattuja silmiä vaan
sillä minulla joka katseli peilistä oli. Se ei ollut naamio
koska se ei peittänyt. Kun olin odottanut tuota hetkeä olin
tuntenut että menen jonnekin ja viivyn siellä jonkin aikaa.
Niin olikin. Kun tulin sieltä pois silmissäni oli edelleenkin
pieniä mustia hippuja. Ihmettelin tuota, miten silmieni pinnasta
oli äkkiä tullut pinta. En tiennyt mistä tämä maali on tehty enkä
tiennyt onko se tehty samalla menetelmällä kuin aavikolla,
muistin nimittäin miten tuareginainen rajasi mustalla silmänsä
ja tyttärentyttärensä silmät. Sitten hän istui vaiti ja käyttäytyi
hyvin jokaisella hengenvedollaan.
Kun olin odottanut tuota hetkeä olin tuntenut
että tapaan tänään itseni. Niin olikin.
Emme kertoneet toisillemme vielä kaikkea."

16.11.06

staasis ja eks

" - miten elokuvateatterissa usein ennen elokuvan alkua minun on todella painokkaasti toistettava itselleni että olen nyt tässä eikä tätä voi enää peruuttaa. Muuten on mahdollista että nousisin ylös ja muille katsojille häiriöksi tunkeutuisin pimeässä takaisin ovelle ja ulos, menettäisin lippuni hinnan ja menettäisin elokuvan, koska en voisi mitenkään perustella itselleni ettei minun nyt juuri pitäisi tehdä jotakin muuta. Siksi ajattelen että elokuvateatteri on kulkuväline joka on jo liikkeellä ja on turhaa ja vaarallista yrittää hypätä pois. Nämä kaksi tuntia tässä pimeässä minä tulen olemaan tästä eteenpäin. Sen sijaan on aivan toista tulla jälkeenpäin ulos elokuvateatterista, silloin vain hieman pyörällä päästään seurataan ulos johtavia kylttejä, ei ole mitään muita mahdollisuuksia. Jopa huvipuistossakin voi kiertää uudestaan jonon hännille ja maksaa uudestaan ja ajaa vuoristoradassa uudestaan. Tai voi sanoa rakastetulleen että tahtoisi pukea mekon takaisin päälleen jotta toinen voisi riisua sen toisen kerran. Mutta miksi juuri sellainen säntäily, äkillisesti pois elokuvateatterista, olisi todellista itsensä kuuntelemista? Miksi juuri sellainen silmien sulkeminen ja palikkatornin hajottaminen olisi asioiden panemista järjestykseen? Elokuvan nainen teki asiat siinä järjestyksessä kuin ne hänelle olivat mahdollisia, hän kelasi aina hetken kuunneltuaan seuraavaan kappaleeseen ja hän halusi aina mennä pois, hänessä ei ollut mitään logiikkaa paitsi se, että loogisuuden puutteessa on aina siirryttävä, jos ei voi perustella itselleen täysin, miksi on juuri tässä, on heti mentävä johonkin toisaalle. Hän joi viskiä, joten minäkin ajattelin, että seurattuani ulos johtavia kylttejä kuljen ensin katuja pitkin kotiin, katson jokaisesta ikkunasta sisään saadakseni selville, olisiko jokin syy minulle mennä sinne, ja kotiin päästyäni juon lasillisen viskiä siitä pullosta jossa on valkoisen hevosen korkki. Se on merkittävä viski. Mutta olin toisenlaisessa mielentilassa, en tahtonut ajatella hellästi paikkoihin, esineisiin ja merkkeihin kiintymistä, vaan ajattelin sitä, mitä viskiä juodessani tekisin, mikä olisi mahdollisimman impulsiivista, kun en juuri nyt kuitenkaan voi lähteä rautatietä pitkin säkki selässä ja jättää kotiani. Päätin että se olisi ei mitään, en tekisi mitään, ja ehkä rajaisin silmäni mustalla, on niin kauan siitä kun viimeksi kokeilin miltä se näyttää. Mutta ehkä en tekisi edes sitä sillä on merkillistä katsoa itseään peilistä niin pitkään, toivon että katsoisin mutta on mahdollista etten siltikään katso."

3.11.06

vieras elämä

Seison keskellä huonetta kädessäni kupillinen teetä, on aamupäivä. Elämäni muuttuu vieraaksi reunasta alkaen.
Vieraus etenee sitä pitkin, se ei vielä ulotu kaupunkiin. Kuvittelin aina että kaupunki on jotain muuta, nyt se on jotain muuta. Että se pysyy ikuisesti tuntemattomana ja että sinne astuessaan on itse joku toinen. Vieraus saavuttaa aamupäivän ja irrottaa sen, ojentaa sen kohti sitä tyhjää aurinkoista tilaa joka toisena aikana oli aamupäivä. Siihen kuuluivat kahvilat joiden ovissa kilahtaa kello ja joissa istuu joku murtunut. Jonkun murtuneen läsnäolo on väistämätöntä siellä.
Ja mielikuvassa, jossa on kirjapinoja, on aina myös suru. Muistelisin, että ne kirjapinot lähes kannattelivat kattoa siinä, vieras elämä oli huterasti rakennettu koska kuvittelin että ihmiset sinä aikana ovat jo kuin pylväitä, ylettyvät kirjapinojen lailla ylös asti ja kannattelevat kattoa. Heidän liikkuessaan kaikki romahtaa eikä se ole heille ongelma. Kuvittelin kaupunkilaiset sellaisiksi. Kuvittelin että kun astun kaupunkiin ja kaupungin portti suljetaan takanani minusta tulee sellainen.
Naapuri katsoo minua silmiin hetken ajan, hän on alhaalla kujalla, minä olen ylhäällä kivijalan päällä kädessäni kuppi teetä, ja vieraassa kuvitelmassa hän olisi ehkä murtunut ja tulossa luokseni viinipullon kanssa ja siitä alkaisi kertomus ja jokin laivamatka ja joku uppoisi ja voisi niin rajusti pahoin että menehtyisi. Keskellä on tuttu naapuri ja reunoilla on äkkiä purjelaivojen ajan koko julmuus. Tai jäätävän kylmä junamatka tai sietämätön kohtalo despootin rinnalla tai orpous ja hyljeksittynä eläminen. Tai sitten vain joku joka työskentelee toimituksessa ja tulee tapaamaan rakastettuaan joka polttaa tupakkaa ja vetää sukkia jalkaansa sängyn laidalla, ja joku joka kuuntelee radiota yöllä tai kirjoittaa ystävälleen sähkeen jossa vaatii tätä tulemaan heti jos ei tahdo tunnolleen ystävänsä itsesurman hirvittävyyttä. Tämä kaikki on luultavasti lähtöisin niistä kirjapinoista, tai julisteista seinillä. Eikä edes niitä kirjapinoja tai niitä julisteita ole olemassa.
Kun elämäni muuttuu vieraaksi, se muuttuu läpinäkyväksi ja sen läpi näkyvät sarjana kaikki menneet kuvitelmani elämästä. Mitään siitä ei todellisuudessa ole olemassa.
Mutta kuvittelin aina, että edessäpäin olisi toiseksi muuttuminen, että en tulisi olemaan tämä. Kuvittelin, että jonakin päivänä tulisin elämään vieraassa elämässä, ja että vieraassa elämässä olisin tuttu kaiken vierauden kanssa, liikkuisin siinä kuin henki, onnettomuusalttiina ja neuvokkaana kuin ihmistä suuremmat jumalat.