Jäätie oli tehty meren poikki, viistosti, kohti pimeää kuin ilmaan, tangenttina, kuunsiltana. Kylmä usva oli meren päällä ja jäätyi heti kulkijoiden iholle ja hiuksiin, oli kuin olisi hengittänyt levottomuutta. Mutta silti siinä oli ihmeen levollista kävellä, voimakkaat valonheittäjät heittivät puiden varjot tuohon sumuun, siitä tuli valkokangas ja äkkiä se olikin selvää, tämä on elokuvallinen kävely. Sen vuoksi ei oikeastaan ole kylmä. Pimeästä kuului raapivan terän ääni, luistelija oli tulossa kovaa vauhtia, hän taittoi matkaa niin kuin vain jäätiellä voi, hän oikaisi.

*
"Ehkä hän vain piileskelee takkinsa takana." Jalat omissa saappaissaan. Se, minkä piti olla lisäyksenomainen mutta käytössä heti olemukselliseksi muuttuva osa häntä, hänen takkinsa – kun näen hänet ulkona kävelemässä takki päällään, en ajattele että tuossa menevät hän ja lisäksi hänen takkinsa – onkin peittävä, pettävä, totuus hänestä jää sen taakse. Ei mikään totuus hänestä, tietenkään, vaan vain totuus siitä, onko hän huoneessa vai ei.

*
Kaupunki ei lopu kun meri alkaa, se käyttää mertakin hyväkseen ja tarjoaa kulkureittejä joiden viehätys on niiden poikkeuksellisuus, mene siitä mistä aita on korkein. Mene siitä, mistä reitti on keinotekoisin. Mitä käveleminen tarkoittaa, millaista oman ympäristönsä näkemistä ja millaista näyttäytymistä. Me kaikki päällystakeissamme, olemme hyvin suureksi osaksi mustia hahmoja, mielikuva meistä on silhuettimainen, piirrymme erityisesti jotakin vasten. Totuus meistä? Minkä alla? Ei minkään alla vaan kaikessa tässä: on totta että päätimme kävellä, on totta, että olemme kaupunkilaisia, on totta, että elämisemme muuttaa ympäristöä peruuttamattomasti, on jo muuttanut. Jäätie. Oikaistaan se, minkä pinnanmuoto muotoili. Tehdään jokin vaikeaksi ja sitten helpoksi. Että olisi jotain.