1.2.06

olen viime aikoina lukenut

Vladimir Proppin Fairy Tale Transformations, en ehkä lukenut sitä mutta liikuttelin katsettani sitä pitkin. Se alkaa väitteellä siitä, miten kansantarinoiden tutkiminen oikeastaan on samanlaista alkuperän ja kehittymisperiaatteiden etsiskelyä kuin luonnontiede ja darwinismi. Mutta mitä sitten tapahtuukaan: "majassa kultaisen katon alla", "majassa raivoavan virran rannalla", "taikauskoinen transformaatio, se on erittäin harvinaista ja tapahtuu yleensä erakon majassa kananjalkojen päällä"... poeettinen transformaatio, se on erittäin yleistä ja tapahtuu yleensä tekstin irtautuessa käyttöyhteydestään kun puhetavat vanhenevat ja muuttuvat.

Eilen luin myös sen katkelman Sivullisesta, jossa oikeudenistunnossa puhutaan tupakasta ja maitokahvista, enkä ollut muistanutkaan että siinä kohdassa sivullisen syyttäjäksi kehitetään tekopyhää yhteisöä, joka on valmis näkemään syyllisen tupakoinnin ruumiin äärellä mutta katsomaan sormien läpi jonkun toisen tupakointia. Häkellyin siitä, ei kai ihmisen, jolta puuttuu itsen jatkuvuus, toisen asemaan asettuminen ja näiden mukana moraali, vastavoimaksi tarvitse asettaa tekopyhyyttä? Puhuimme tästä aika kauan, mietimme, mitä Sivulliselta puuttuu ja mitä hänellä on, T:n mielestä hänellä on nykyhetki ja hyvin kaikenkattava, sulautuva näkymä siihen, ja itsestäänselvä tarve puhua aina totta. Aloin miettiä, millaista samastumista ja millaista torjuntaa olin lukiessani kokenut, ja se jäi hieman kesken. Mitä tapahtuu, kun samastuu fiktiiviseen henkilöön, joka on tappanut? Mitä siitä voi tunnistaa?

Markku P:n Tämän maailman tärkeimmät asiat... en ole lukenut sitä vielä kovin paljoa, mutta olen haikaillut sitä kertomisen tilaa, joka siinä näyttää aukeavan. Yhdenpäivänromaanin perinteiden mukaisesti, mutta silti siihen on tarttunut jotain siitä genreoutoudesta, jota luin Ellingtonista. Siinä kerrotun totuusarvossa ja fiktiivisyydessä on jotain kummallista, välillä poiketaan jonkinlaiseen mietelmään ja erityisesti sen muotoon, äh, en osaa sanoa mitä se on. Tuntuu hyvältä ajatukselta se, että ajassa ja paikassa vieraannutetut romaanit edeltävät tutunoloisesti kiinnittyvää, omaelämäkerrallisuutta vähemmän selvästi pakenevaa. Ja mitä ovat tämän maailman tärkeimmät asiat? Jotain muuta kuin Lopullinen totuus kaikesta tai Perimmäiset kysymykset, joiden äärellä Kai Niemisen runoissa ollaan, koska Pääskysen puhuja ei näytä olevan koko ajan surkuhupaisan tietoinen kysymystensä tärkeydestä ja tavanomaisuudesta, eikä sellainen tietoisuus ole ajamassa häntä puhumaan.

Peter Brooksin Reading for the Plot: Sankarin kunnianhimoisuus rinnastuu lukijan (kunnian)himoon, pitää saada kaikki tästä tekstistä ja kaikki selville, mutta sankarittaren kunnianhimo on toisenlaista, reaktiivista ja vastarintaa tekevää eikä kuitenkaan niin selvästi toisenlaista... tällainen hyvin nopea huomautus sankarittaresta ja sen jälkeen siirrytään muihin asioihin.

Ei kommentteja: