Tuotit sellaista iloa ja vielä itket

"Sitten jokin todellinen rikkoutui, niin kuin toisinaan tapahtuu."
Andrei Rublevin kellonvalajapoika, Boris. Hänellä ei ollut edes partaa mutta loputon määrätietoisuus. Kellon valaminen oli suunnaton yritys, vuodenajat näyttivät vaihtuvan. Saven löytyminen oli koko elokuvan koomisin kohtaus, paljon koomisempi kuin ilveilijä, joka lopulta oli mielivallan ja väkivallan metonymia... saven löytyminen oli yhtä hölmistynyttä riemua, vaikka asia oli mitä vakavin. Ja ne valtavat puiset telineet ja linnoituksesta rinteille virtaavat köydet, kenenkään ei nähty piirtävän minkäänlaisia piirustuksia tai tekevän minkäänlaisia laskelmia mutta selvää on, että niiden piti olla juuri oikein.

Ei, Boriksessa ei ollut loputonta määrätietoisuutta vaan loputonta hybristä ja hätää jotka tempoivat häntä, se kiihtyi ja huipentui sitä mukaa kun valaminen edistyi, se kaikki oli mahdollista luultavasti vain kerran ja vain siksi, ettei hän ollut aiemmin tehnyt mitään sellaista. Hän ei todellakaan tiennyt mihin oli itsensä pistänyt, ja ne huimat ylikierrokset vain veivät ja veivät. Kunnes tuli aika rikkoa muotti. Jos siinä jokin todellinen rikkoutui, savesta tehty ja poltettu hyvin käsinkosketeltava jokin, mitä jäi jäljelle ja paljastui? Kello oli täysin symmetrinen ja sen kyljessä ratsasti kaunis reliefi, kenenkään ei oltu nähty kaivertavan mitään. Millainen tarina se oikein oli kunnianhimosta, taidosta ja miesten maailmasta?

Ennen kaikkea miksi Andrei sillä hetkellä luopui vaitiolostaan. Itkun keskeltä hän sai kuulla, ettei isä ollut siirtänyt pojalleen minkäänlaista kellonvalamisen taitoa. Miksi se sai Andrein ottamaan oman lahjansa itselleen? Merkitsikö ketjun katkeaminen uutta linkkiä itseen vai Jumalaan? Vai sitä, että poika olikin todella orpo ja tarvitsi jotakuta? Kertokaa, jos joku tietää, menivätkö he todella valamaan kelloja ja maalaamaan ikoneja, historiassa.