siitä askelille tahti

Kun tämä päivä alkoi, se oli valoisa ja melko tyhjä. Olin nähnyt unta Valamon luostariin menemisestä, ystäväni saattoi minut sinne ja portin edustalla hän viimein alkoi itkeä. Kaksi muuta odottivat autossa, ilveilijät ja miimikot, heidän tehtävänään oli vain ajaa itkijä takaisin kotiin ja olla kaksi ruumiillista olemassaoloa yhden seurassa, yksi kommunikaatio, yhdenlaista kohinaa.
Minä itse jäin sinne luostariin mutta heräsin, en siksi tiedä millaista siellä oli. Yritin silti harjoittaa jonkinlaista hartautta, viivyin koko ajan jossain niin että aamu eteni, minä pysähdyin mutta aikani eteni. Minä lähdin liikkeelle ja päiväni näytti pysyvän paikallaan sivuillani. Piti äänestää, menin sinne juosten ja sen jälkeen jaksoin juoksemista, linnan ympäri ja radanvartta. Aloin tuntea väsymystä ruumiissani mutta halusin nauttia tästä, linnan ja puiden kohoamisesta ja siitä, miten tällainen talvipäivän aurinko sulkee silmät ja tuo kaikki äänet lähemmäksi kuin olisi hyvin pieni ja kulkisi paikasta toiseen jonkun toisen kuljettamana. Aloin miettiä laulun mahtia ja hyräillä hiljaa juostessani. Radan varressa vastaan tuli keltatakkinen mies, säikähdin häntä, hän säikähti minua.
Kotikadullani kohtasin naapurini, hän pääsi kävelemään vain hyvin hitaasti. Hän oli menossa äänestämään vaikka siihen kuluisi koko päivä. Hän sanoi minulle: toiset ne vain juoksevat. Me menimme kaikki, kaikista epäilyksistä huolimatta, sillä päivä oli niin kovin kaunis.
Mietin, kävelisinkö tänään vielä jääkylmään veteen. Se on yhä mahdollista, vaikka kertoisin tämän päivän iltaan asti se on vielä jäljellä, tovin ajan se on vielä elämättä. Ja ajattelen sitä joka yksinään vaeltaa ja jolla ei ole suurempaa tarvetta puhella, jolla on se laulun mahti, ja ajattelin, että tiedämme hänestä siksi, että joku kohtasi hänet ja puheli hänen kanssaan. Jonkun mielestä hän oli kiinnostava. Meidän mielestämme hän on kovin kiinnostava. Kun heräsin tänään, olin tyhjässä ja valoisassa tilassa. Aloin heti ajatella sitä, tilaa ja valoa ja olemista.