3.1.06

miten saareen mennään talvella

Saareen mennään niin, että kävellään rautatien, autotien ja joutomaan halki pysäkille, odotetaan 8-nimistä autoa, istutaan sen ensimmäisessä penkissä koko saarta pituussuunnassa halkovan tien matkan, joka on yllättävän pitkä, se käsittää metsiä ja peltoja joista jokaiseen haluaisi sijoittaa itsensä. Haluaisi että jalat polkisivat maata ja ruumis työntyisi maisemassa eteenpäin, puiden väliin ja kaislojen väliin. Mutta sen näkeminenkin on jo suuri ilo, myös katse ja mielikuvissa mieli voi työntyä maisemaan. Vaikka on kirkkaan aurinkoista, peltojen yllä on merkillistä, lumenväristä usvaa. Ohitetaan puutarha ja sen keskellä lasilla katettu puutarha, luonnollinen ja epäluonnollinen elinympäristö. Tullaan kylpylän eteen mutta jatketaan vielä hieman. Tullaan saaren kärkeen.
Siellä on oltu monta kertaa, tämä kaikki on aika toisteista. Sen ilo ei vähene siitä, se muuttuu. Olen täällä jo valmiiksi, olen mielen kuvana kyykyssä veden rajassa näkemässä kuolleita meduusoja, rantaan huuhtoutuneita ja kasaantuneita jääkiteitä tai kiviä, roskia ja lehtiä. Kivet, roskat ja lehdet näkyvät veden pinnan alta aarteina, ne ovat lähempänä ja kauempana kuin muuten olisivat, niitä voi koskettaa mutta ennen kaikkea ne voi nähdä. Vesi ei piilota niitä eikä paljasta niitä, se näyttää ne, ja jos upottaa veteen kätensä, vesi näyttää kädet.
Olen myös aina valmiiksi puun sylissä. Puun runko kasvaa jonkin matkaa maata pitkin, mutta sitten se on jostain syystä vapautunut tuulen otteesta ja kasvanut viistosti ylöspäin, kasvattanut oksistaan ja neulasistaan katoksen sille divaanimaiselle istuimelle, jonka runko muodostaa. Kun istuin ensimmäistä kertaa puun sylissä, minua hermostutti. Kaikki oli niin ilmeistä, niin riippuvaista ja lainattua, ajatus siinä istumisesta juoksi kaukana edelläni, kertomus siitä, miten istuin siinä, seurasi aivan kannoillani. Mutta vuosien kuluessa hermostuneisuus on haihtunut. Olen ymmärtänyt, millainen kertomus tämä on.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei mölliäinen, täällä kauhukakara!

Oletko koskaan mitannut lauseesi keskimääräistä tavupituutta? Entäs relaatiopituutta? Mietitkö koskaan, miltä lauseesi kuulostavat vieraskielisen korvissa?

Esim: "Aamiainen itsekseen, nukkumaanmeno itsekseen, säätilan näkeminen ikkunasta itsekseen, siivoaminen itsekseen, viihtyminen itsekseen ja itsekseen tunnettu huolien lisääntyvä paino, kun hämärtää."

Tai: "Uutta jäätä ja jäänmuodostusta, kiintojäätäkin."

Tuota miettii Eka Vekara

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Ku suoraan kysytään, pitää vastata. Olen miettinyt, että lauseeni on ehkä keskimäärin pitkä. Paha tapa jatkaa sitä pilkulla tehdyillä rinnastuksilla ja siirtymillä loputtomiin. Mutta ennen kaikkea minulla ylipäänsä on lause, kaikki kirjoittajat eivät niin lauseista piittaa! En ole hoksannut miettiä miltä kuulostavat.