Kerameikon oli jo kaivettu ja valmis. Kaikki tiesivät että tässä on muinainen hautausmaa. Epigrammit puhuivat selkeää kieltään: minä olen kivi jonka pystytti sureva poika,
jonka synnytti kuollut nainen, jonka raskaaksi saattoi taudin tappama mies.
Minä olen harmaa ja juhlava kivi jonka kaiversi kädentaitoinen kuulusta kaupungista.
Oli kuitenkin tiehankkeita. Kaksituhatta vuotta vanhoja tiehankkeita joihin oli tarvittu
tukea, miekalla saavutettavaa mittavaa tukea sekä sopivaa harmaata kiveä.
Kun vanhan tien alustaa sittemmin kaivettiin, löydettiin sfinksi.
Sfinksi, kuristaja, oli sittemmin kuristanut vähemmän ja tukahduttanut lähinnä
metaforisesti, tuomalla palan kurkkuun, tuomalla elämän arvoitukset liian lähelle.
Hän oli maassa siten, että hänen soikeat, puhtaat kasvonsa sattuivat ensimmäisenä lapion
ja pensselin alle. Hänellä oli palmikoidut kiharat molemmin puolin päätä.
Hän hymyili. Hänen hymynsä oli ensimmäinen merkki hänestä maan päälle.
Kirottu siunattu hymy. Ilmeinen arvoituksellinen hymy. Mona Lisan hymy
on siitä korkeintaan heijastusta. Minä olen harmaa juhlava kivi jonka kaiversi
tuntematon kädentaitaja. Minä olen harmaa juhlava kivi joka otan khimairan naisen hahmon,
kysyn sinulta. Minä harmaa juhlava kivi kysyn sinulta mitä tahansa, juuri sen,
mitä kysyt itseltäsi minua tuijottaessasi. Mitä sinä kysyt itseltäsi muinaista tuijottaessasi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti