6.9.09

Sedimentit

On voimia jotka vaikuttavat uskomattoman pienellä säteellä, vain siellä missä tarvitaan. Niiden tarkoitus on pitää atomiydin koossa, eikä niitä atomiytimen ulkopuolella enää tunneta. Joskus maailman lapsuudessa kai kuviteltiin että pölynhiukkasessa voisi olla toinen maailma tai että meidän maailmamme voisi pyöristyä marmorikuulaksi jonka seuraavan mittakaavan olento pudottaa hyppysistään. On houkuttelevaa nähdä atomissa aurinkokunnan rakenne, mutta mikään sellainen ei ole milloinkaan ollut totta. Ei ole loputtomuutta, merihevosten laakso ei tule vastaan jokaisessa suunnassa, vaan toisessa suunnassa on käsittämätön säikeiden maailma, toisessa galaksijoukkojen järkevä etäisyys toisistaan. Emmekä me, kolmiulotteiset olennot, joilla on ruumis, voisi olla olemassa missään muussa mittakaavassa.

Ihmeellinen valo, totta kai minun pitää mennä, minä menen aivan pian. Tullessani tähän pieneen huoneeseen luulen, että täällä on sytytetty lamppu, mutta se on todellakin ulkoa tuleva valo noin lämpimän keltaisena. Ikkunan edessä seisoo harmaa kirkko. Jollakin tavalla se on vanha lady, siinä on jotain hattupäistä, mutta sen sisällä kaikki paitsi sydämellinen vakavuus saa väistyä. Kohta aurinko tulee esiin tornin takaa, sitten se jatkaa toisen tornin taakse ja viipyy siellä, kolmannen tornin takana, kunnes laskee mereen kurkistaen hieman. Minun on mentävä sitä vastaan. Jokainen askel tekee minut helposti sairaaksi, ei minun ole hyvä missään. Veri ei virtaa kunnolla. Mutta tässä vaivaisessa tilassanikin pääsen rantaan valkoisten hevosten luokse. Tuuli avaa ikkunan raolleen ja punaisen unikon siipimäinen terälehti putoaa. Aurinko paistaa nyt silmiin, on mentävä sitä vastaan.

Tiedän että sekä etelään että pohjoiseen päin rannikkoa pitkin löytyy kiinnostavia sedimenttejä. Voisin kumartua ja kahmaista käteni täyteen fossiileja. Arkaaisen ravun pää on kuin koiran, kuonomainen. Mustekala, jolla on kartiokuori, herättää hellyyttä, siinä se kelluu, epäkäytännöllinen, ei osaa irrottaa. Neljä vuotta sitten autoilimme suuren ohjaajan saareen, jossa kivet ovat jääneet seisomaan. Autoillessamme pysähdyimme joskus kun kartassa näkyi nähtävyyden merkki, sama, jonka voi nähdä korvameduusan sisällä. Kerran polku johti yksinkertaisesti muutaman kiven luokse. Ne olivat kerran muodostaneet jonkinlaisen rakennuksen, olleet osana siinä, tai ehkä vain sen lähettyvillä. Vilken sevärdighet, sanoi yksi meistä. Hän oli pettynyt. Minun ongelmani kenties oli, etten osannut koskaan pettyä.

Luen fossiileista ja luen, miten tärkeää on tietää tektonisista liikkeistä ymmärtääkseen tätä kaikkea. Jotta todella voisi ymmärtää kaiken olisi yrittävä kahlata lävitse myös kosmologiaa ja pysähdyttävä erityisesti niissä paikoissa, joissa mieli äkisti kääntyy nurin. Tuntuu kuin kasvot vääntyisivät sillä näköala vääntyy, kuin sillä tarkastelijalla, joka sijaitsisi kaiken alussa. Kaikki sulaa ja kiertyy. Se on hyödyllinen mielikuva. Aurinko paistaa vielä hetken ajan silmiin, sitten siirtyy Pyhän Rouvan tornin taakse. Aurinko paistaa vielä hetken ja sitten sen polttoaine on käytetty loppuun. Maailmankaikkeus laajenee vielä jonkin aikaa ja sitten sen energia on lähes käytetty loppuun. Mutta on väärin olettaa että ainoastaan tässä vielä verraten kiihkeässä vaiheessa, jossa kolmiulotteista hiilivetyelämää voi esiintyä, tapahtuisi kiinnostavia tapahtumia. Kiinnostavia tapahtumia voi löytää mistä tahansa kohdasta maailmankaikkeuden elämänkaarta.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

"Maailma on ehkä alkeishiukkauskasa, mutta ymmärränkö sinua yhtään enemmän?"
(Suhteellisuus ja taide, Tieteessä tapahtuu 6/2005, Lauri Anttila)