6.4.09

Englanti

Innostuneesti kuiskattu keskustelu. Hiljentynyt musiikki, kiihkeä tarve olla hiljaa ja puhua. Ja loputon toivomuslista siinä. Kunpa vuodet eivät olisi kuluneet niin peruuttamattomasti. Tyttöjen huoneissa soi sama musiikki. Ja kun kesä tulee, Englanti avautuu. Meren rannalla pienten kivien päällä he ojentautuvat. Kaikki tungeksii heidän päässään.
Mitä minun pitää tästä ottaa? Mutta lokkeja, ja aurinko. Huvipuisto. Vaatekaupassa on valkoisia ryhdikkäitä paitoja ryhmissä. Ja eräänä aamuna rymistelee linja-auto ja yhä niin vihreinä kasvavat rinteet yllä ja alla, kiviaidat ja pensaikot joista pieni eläin lävitse. Maaseutukaupungin torilla keskellä risti. Vieras leivonnainen. Sitten meri, kohta meri. Tuolla se jo näkyy, sen kutsu on vastustamaton vaikka käsittämätön. Se on vuorovesineen niin toisenlainen. Pitäisikö läksyt muistaa vai unohtaa? Auringon paahtaessa selkää, ja liinaa varovaisilla hiuksilla, on kuin ensimmäistä kertaa jokin todella kasvaisi mielessä. Mutta miten se kerätään talteen? Samat kappaleet joka radiossa ja niitä hyräilee jo taitavasti kesäisellä kielellään. Puhekielellä, joka ei itsekään tunne itseään, ja varoittamatta jotkin tarinoista heräävät eloon, ovatkin kaiken aikaa olleet täällä. Se on tuo kaninkolo, tuo maan loppua kohti kallistuva kivi ja luola. Eikä ehkä milloinkaan ennen ole oikaissut tietään pienen hautausmaan läpi, kukaan toinen ei siitä voi tietää,
saanko minä ottaa tämän? Pehmeällä matolla jalat ja jaloissa yksi kissoista, ruohikko, voileipä, vieraan maan suklaa, kellonlyönti, huudahdus, päivällinen, ja aika on muuttanut tänne. Kasvan nyt täällä. Kirjoitan arasti kertomuksen. Kerron siihen hyvästit. Ajan bussilla, kivet tuoksuvat erilaiselta, ajan kuin tietäisin minne olen menossa. Taas meidät viedään, köysirata vie meitä rehevän metsän yllä kohti rantaa ja uimapuvut tuntuvat vaatteiden alla mutta ajatuksissani olen silti hautausmaa, rautaristi, iso puu, meren kastelemat pyöreät kivet, koulussa. Ranta yhdistää tytöt, auttaa heitä puhumaan ja vaikenemaan, pökerryttää heidät. Jossakin musiikki. Isän ja äidin tohvelit ja koiran rapsutus, grillijuhlat, kolmanneksi viimeinen ilta, näin aika lähestyy loppuaan. Nyt on oikea hetki etsiä huvipuisto, sitä tarkoittavat sanat ovat muodostuneet.

5 kommenttia:

eka kirjoitti...

Miten Englanti kuulostaa näin surulliselta? Vai kuulenko minä vain sen niin?

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kaipa nuoruus on haikeaa, sekä nuorena että vanhempana. Mutta ei kai yksinomaan surullista?

ege kirjoitti...

Ei kai se nuorena ole haikeaa, kaikkea muuta kyllä.

Surullisuus tuntui niin vahvana, että muu jäi sen alle. Mutta ehkä se olenkin vain minä.

Eeva Karhunen kirjoitti...

Tämän luettuani ei liene ihan niin mieletöntä palata Englantiin, vaikka en merta näekään siellä vaan järven ja sen joutsenet.

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Tämä oli todella hieno! Englanti on muistaakseni juuri tällainen, vaikka en osaakaan sanoa miksi.