Sedimentit

On voimia jotka vaikuttavat uskomattoman pienellä säteellä, vain siellä missä tarvitaan. Niiden tarkoitus on pitää atomiydin koossa, eikä niitä atomiytimen ulkopuolella enää tunneta. Joskus maailman lapsuudessa kai kuviteltiin että pölynhiukkasessa voisi olla toinen maailma tai että meidän maailmamme voisi pyöristyä marmorikuulaksi jonka seuraavan mittakaavan olento pudottaa hyppysistään. On houkuttelevaa nähdä atomissa aurinkokunnan rakenne, mutta mikään sellainen ei ole milloinkaan ollut totta. Ei ole loputtomuutta, merihevosten laakso ei tule vastaan jokaisessa suunnassa, vaan toisessa suunnassa on käsittämätön säikeiden maailma, toisessa galaksijoukkojen järkevä etäisyys toisistaan. Emmekä me, kolmiulotteiset olennot, joilla on ruumis, voisi olla olemassa missään muussa mittakaavassa.

Ihmeellinen valo, totta kai minun pitää mennä, minä menen aivan pian. Tullessani tähän pieneen huoneeseen luulen, että täällä on sytytetty lamppu, mutta se on todellakin ulkoa tuleva valo noin lämpimän keltaisena. Ikkunan edessä seisoo harmaa kirkko. Jollakin tavalla se on vanha lady, siinä on jotain hattupäistä, mutta sen sisällä kaikki paitsi sydämellinen vakavuus saa väistyä. Kohta aurinko tulee esiin tornin takaa, sitten se jatkaa toisen tornin taakse ja viipyy siellä, kolmannen tornin takana, kunnes laskee mereen kurkistaen hieman. Minun on mentävä sitä vastaan. Jokainen askel tekee minut helposti sairaaksi, ei minun ole hyvä missään. Veri ei virtaa kunnolla. Mutta tässä vaivaisessa tilassanikin pääsen rantaan valkoisten hevosten luokse. Tuuli avaa ikkunan raolleen ja punaisen unikon siipimäinen terälehti putoaa. Aurinko paistaa nyt silmiin, on mentävä sitä vastaan.

Tiedän että sekä etelään että pohjoiseen päin rannikkoa pitkin löytyy kiinnostavia sedimenttejä. Voisin kumartua ja kahmaista käteni täyteen fossiileja. Arkaaisen ravun pää on kuin koiran, kuonomainen. Mustekala, jolla on kartiokuori, herättää hellyyttä, siinä se kelluu, epäkäytännöllinen, ei osaa irrottaa. Neljä vuotta sitten autoilimme suuren ohjaajan saareen, jossa kivet ovat jääneet seisomaan. Autoillessamme pysähdyimme joskus kun kartassa näkyi nähtävyyden merkki, sama, jonka voi nähdä korvameduusan sisällä. Kerran polku johti yksinkertaisesti muutaman kiven luokse. Ne olivat kerran muodostaneet jonkinlaisen rakennuksen, olleet osana siinä, tai ehkä vain sen lähettyvillä. Vilken sevärdighet, sanoi yksi meistä. Hän oli pettynyt. Minun ongelmani kenties oli, etten osannut koskaan pettyä.

Luen fossiileista ja luen, miten tärkeää on tietää tektonisista liikkeistä ymmärtääkseen tätä kaikkea. Jotta todella voisi ymmärtää kaiken olisi yrittävä kahlata lävitse myös kosmologiaa ja pysähdyttävä erityisesti niissä paikoissa, joissa mieli äkisti kääntyy nurin. Tuntuu kuin kasvot vääntyisivät sillä näköala vääntyy, kuin sillä tarkastelijalla, joka sijaitsisi kaiken alussa. Kaikki sulaa ja kiertyy. Se on hyödyllinen mielikuva. Aurinko paistaa vielä hetken ajan silmiin, sitten siirtyy Pyhän Rouvan tornin taakse. Aurinko paistaa vielä hetken ja sitten sen polttoaine on käytetty loppuun. Maailmankaikkeus laajenee vielä jonkin aikaa ja sitten sen energia on lähes käytetty loppuun. Mutta on väärin olettaa että ainoastaan tässä vielä verraten kiihkeässä vaiheessa, jossa kolmiulotteista hiilivetyelämää voi esiintyä, tapahtuisi kiinnostavia tapahtumia. Kiinnostavia tapahtumia voi löytää mistä tahansa kohdasta maailmankaikkeuden elämänkaarta.

Sääksikamera

Sydän lyö rauhallisesti. Sääksi ei ole pesällään. Veden pintaan osuu kauempana auringonvalo. Valo on virtaamassa selkää pitkin pois. Kuva odottaa lintua. Leipä tuoksuu. Yhden talven lumi on satanut pesän päälle, se on paikallaan, sääksi palaa. Se on palannut. Aurinko paistaa sen sulille. Sydän lyö linnusydämen tahtiin, nopeasti. Kuvassa, poissa.

Valo on jättämässä pihan ja männyn, jonka runko tavoittaa laskevaa aurinkoa. Toiveet ovat asettumassa paikoilleen, tyhjä pesä, tyhjä puutarha. Lintu kuvassa kymmenen sekunttia, siivet koholla. Vesi punertaa. Lintu katsoo kohti. Sydän lyö rauhallisesti. Leipä on hapatettua, hyvää leipää. Se, mikä ei tänään tapahtunut, on kadonnut. Pesä on vanha, leivän juuri. Vanha astia. Uusi, tuore vuosi, joka kerää valoa. Kun lintu nukkuu pesässään, kuva on pimeä, ja sydän lyö.

Sääksi on pesässä. Sen niskahöyhenet pörrössä. On tuulinen päivä, viimeöinen kuun pyöreys pyyhkiytyi pois. Ja nyt valoa taivutteleva pilviharso auringon edessä, kohoilevia laineita ja tuulta. Posti ei ole vielä tullut. Ehkä se ei tulekaan. Pää kääntyneenä sääksi puhdistaa selkähöyheniä. Se asettelee pesän risuja. Kuin ihminen järjestäisi kynät, varren ja terät, mustepullon, liidut ja hiilikumin kaikki tarkkaan järjestykseen. Päätä pakottaa, tuuli on kääntymässä. Tuuli käy korviin ja hajanainen valo silmiin.

Tuuli heittää petivaatteita narulla. Pienet risut liikahtelevat kuvassa. Sääksi on pesässä ja odottaa. Linnun mustat ja valkeat sulat siivissä ja rinnassa ja ruskeat höyhenet kaulalla, sen kaksi keltaista silmää katsovat toisinaan kohti, sitten se on kääntänyt päänsä pois ja tuuli osuu sen niskahöyheniin. Silloin se on kuin hahtuvainen voikukka. Ikivanhaa harmaantunutta jäätä saarten ympärillä ohut raita. Puutarhassa viipyy haurastunut lumi, mutta kaikki muu on jo kuivaa ja auringon ja tuulen täyttämää. Odottaminen ja korjailu on nyt tärkein tehtävä. Sääksi katselee selälle päin ja on kuin näkisi tuulen siihen tekemät muodot. Tuuli käy silmiin, aurinko käy siipiin, sydän lyö levottomasti.

Englanti

Innostuneesti kuiskattu keskustelu. Hiljentynyt musiikki, kiihkeä tarve olla hiljaa ja puhua. Ja loputon toivomuslista siinä. Kunpa vuodet eivät olisi kuluneet niin peruuttamattomasti. Tyttöjen huoneissa soi sama musiikki. Ja kun kesä tulee, Englanti avautuu. Meren rannalla pienten kivien päällä he ojentautuvat. Kaikki tungeksii heidän päässään.
Mitä minun pitää tästä ottaa? Mutta lokkeja, ja aurinko. Huvipuisto. Vaatekaupassa on valkoisia ryhdikkäitä paitoja ryhmissä. Ja eräänä aamuna rymistelee linja-auto ja yhä niin vihreinä kasvavat rinteet yllä ja alla, kiviaidat ja pensaikot joista pieni eläin lävitse. Maaseutukaupungin torilla keskellä risti. Vieras leivonnainen. Sitten meri, kohta meri. Tuolla se jo näkyy, sen kutsu on vastustamaton vaikka käsittämätön. Se on vuorovesineen niin toisenlainen. Pitäisikö läksyt muistaa vai unohtaa? Auringon paahtaessa selkää, ja liinaa varovaisilla hiuksilla, on kuin ensimmäistä kertaa jokin todella kasvaisi mielessä. Mutta miten se kerätään talteen? Samat kappaleet joka radiossa ja niitä hyräilee jo taitavasti kesäisellä kielellään. Puhekielellä, joka ei itsekään tunne itseään, ja varoittamatta jotkin tarinoista heräävät eloon, ovatkin kaiken aikaa olleet täällä. Se on tuo kaninkolo, tuo maan loppua kohti kallistuva kivi ja luola. Eikä ehkä milloinkaan ennen ole oikaissut tietään pienen hautausmaan läpi, kukaan toinen ei siitä voi tietää,
saanko minä ottaa tämän? Pehmeällä matolla jalat ja jaloissa yksi kissoista, ruohikko, voileipä, vieraan maan suklaa, kellonlyönti, huudahdus, päivällinen, ja aika on muuttanut tänne. Kasvan nyt täällä. Kirjoitan arasti kertomuksen. Kerron siihen hyvästit. Ajan bussilla, kivet tuoksuvat erilaiselta, ajan kuin tietäisin minne olen menossa. Taas meidät viedään, köysirata vie meitä rehevän metsän yllä kohti rantaa ja uimapuvut tuntuvat vaatteiden alla mutta ajatuksissani olen silti hautausmaa, rautaristi, iso puu, meren kastelemat pyöreät kivet, koulussa. Ranta yhdistää tytöt, auttaa heitä puhumaan ja vaikenemaan, pökerryttää heidät. Jossakin musiikki. Isän ja äidin tohvelit ja koiran rapsutus, grillijuhlat, kolmanneksi viimeinen ilta, näin aika lähestyy loppuaan. Nyt on oikea hetki etsiä huvipuisto, sitä tarkoittavat sanat ovat muodostuneet.

Onnelliset

Kaikki johtuu siitä että me perustimme yhdessä kirpputorin. Tunnetko Susannan? Hän käytännössä asuu siellä. Se on tuo vanha puutalo. Siellä on keittiö, ja wc joka ei toimi. Lattioilla on vielä järjestämätöntä tavaraa, enimmäkseen vaatteita. Järjestämme niitä minkä ehdimme ja myymme sitä mukaa, kuka tahansa saa myös ottaa sen minkä tarvitsee, katso sinäkin onko pinoissa jotain sinulle sopivaa. Tämä on kuin pieni perhe. Tunnemme olomme turvalliseksi, vaikka tietenkin välillä epätodelliseksi. Olet kertonut unistasi, joissa havahdut siihen että sinulla on toinenkin koti, edellinen vuokra-asunto, jota et ole muistanut sanoa irti. Se elää omaa elämäänsä siellä ja odottaa että tulisit käymään, siellä on vielä paljon tavaroitasi, tätä kaikkea, mikä mahdollistaa elämisen, hyviä huoneita ja tilaa. Tässä on jotain samanlaista. Missä tuo talo on, jossa kirpputorinne sijaitsee? Se on kuussa. Tämä ei ole Maa-planeetta vaan sitä kiertävä pieni kuu, ei se Kuu jonka tunnemme, vaan toinen, pienempi. Tänne pääsee helposti, kohta lähtee alus takaisin Maahan. Ota mukaasi minkä tarvitset, muun voit jättää silleen. Kun katsot ulos, ei ensin näytä mitenkään siltä kuin olisit toisella taivaankappaleella. Ikkunoiden takana on lumeton maa ja lehdettömiä puita, piharakennuksia ja naapuritaloja. Mutta kun kurotat edemmäksi näet maaperää halkovan kanjonin jonka pohjalla virtaa vuolas jäinen joki, ja tällaisia muodostumia ei Maassa näe. Villi ja kesytetty ovat täällä rinnakkain, tämä on levoton, vapaa paikka tämä pieni kuu, ja merkillinen tunne jota tunsit noustessasi portaita johtui toisenlaisesta ilmakehästä.

Olin ainoa joka käveli pimeillä vallituksilla. Oikealta tulivat nokkamaiset ja kielimäiset aallot. Niiden väri pimeässä oli himmeä vaahto. Kaupunki ja tähdet valaisivat. Ennen pitkää tuli vasemmalta laiva, joka kulki hunajakennona saarten ohi. Valokennona. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen, valottomissa kallioissa, joista kontrasti on hävinnyt, kohisevassa meressä, sähkössä, joka loistaa tummansinisen keskellä, pimeydessä, pilvenriekaleissa, tähdissä, tuulessa, saaressa, jonka ylle varhainen yö on laskeutunut kuin se olisi aina ollut siinä, taakse jääneissä katuvaloissa ja märässä soratiessä, joka täytyi jalalla tunnustella. Tykeissäkään, joiden piipussa näytti kiiluvan jokin. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen. Ihmistä ei näkynyt ja jos hän olisi näkynyt, hän olisi heittänyt pimeyteen kammotusta. Lumeton merellinen muutaman asteen talvipimeys, metrien sekuntituuli, laiva, pilviä, tähtiä, valoa, kylmän aallon kohinaa. Sukellusvene rannalla talviteloille nostettujen veneiden seurassa. Sukellusvene, kapea valas niiden joukossa. Kurkistava pitkänenäinen sukellusvene pimeässä. Pimeästä erottuva vaalea kylki. Vaalean vaahdon kirjoma kylki, ruostunut, huollettu, hitaasti museoitunut pinta. Se oli nyt rannalla ja vedessä matkasi jotakin muuta. Pullo ja mehiläiskenno. Runot ja ystävällisyys. Toiveet ja arjen hiljainen hohde matkasivat merellä hieman pinnan alla, kelluivat juuri pintaa rikkoen, aaltojen seassa pimeässä.

Akedia

Ihminen irrottaa katseensa työstään, hän tarrautuu linnun lentoon, hän nousee ja astuu lähemmäs ikkunaa. Ihminen huokaisee ja laskee päänsä rinnalle, hän venyttelee, nostaa sitten katseensa ylös ja siinä on taas ikkuna, taivas, lintuja, puita. Hän ravistelee päätään hitaasti ja uittaa samalla kasvojaan maiseman vaikutelmissa. Hän laskee katseensa työhönsä kuin upottaisi kätensä hiekkaan ja nostaa sitten taas kouransa hiekkaa täynnä, ravistelee sen maailmaan ja katsoo ajatuksettomana kaiken hajoamista valossa, hiukkasia. Ihminen tarkentaa silmänsä kauas, sitten lähelle, näkee hiukkasia, vielä lähemmäksi, epätodellinen tunne tulee lievänä huimauksena ja valoa vasten hän näkee näkökenttänsä reunat, myös hiukkaset siinä. Valoa, ilmiöitä, katseen kulkua ja sen osumista hän katsoo, sitten taas työhönsä, kuluu hetki ennen kuin hän tunnistaa sen. Maailmankaikkeuden ravitsemana hän ajattelee jaksavansa nyt tuoreesti ja rennosti käydä työhön. Ihminen nostelee työtään kuin kirjavia tilkkuja käsiinsä ja kääntelee niitä. Hän ajattelee keskittyvänsä, sillä mielikuvissaan hän istuu kauniissa huoneessa lattialla aivan keskellä huonetta ja työ on hänen ympärillään. Tai hän kävelee metsässä ja työ tulee häntä vastaan. Hän irrottaa katseensa työstään ja sulkee silmänsä. Hän kuvittelee että joku tulisi tapaamaan häntä juuri nyt. Ihminen kuvittelee jotakuta ihmistä joka keskeyttää hänen työnsä, mutta hän voisi kertoa työstään ja ymmärtää sen entistä paremmin. Mitä hän sanoisi. Onko hän muuttunut työn mukana? Ajatteleeko hän siitä samoin kuin ennen? Jos hän ei rentoudu, ei työ ole koskaan mahdollista. Hän koettaa ottaa työn käsiinsä hyvin rennosti, kuin se ei painaisi mitään, ja laskea kasvonsa siihen kuin johonkin todesti virvoittavaan, ja sitten tehdä sitä, tehdä työtä, työskennellä, työskennellä.

Pikkukosken suvanto oli jäässä kaikkialta paitsi siitä, missä kone pulputti nelikulmaista avantoa. Alas veteen ja ylös aurinkoon niin että aika katoaa. Ja kun kävelee rannasta poispäin ja käy kurkistamassa kallion taakse, näkee miten joen valkoinen tie jatkaa yläjuoksulle kuusten varjossa. Ei enää tiedä mikä on tie, mikä aukio ja mikä vain maan ja veden pintaa, kartat ovat lakanneet olemasta. Voisi luulla että tämä on suunnaton lattia jolla on valkoinen matto, jollei olisi niin kylmä ja aurinko niin voimakkaana kasvoilla. Ohuet saumat kulkevat jäässä ja viime yönä sataneessa lumessa ne ovat mustat, kun pyyhin lumen pois, ne ovat mustassa jäässä valkeat. Jää on sysimustaa kuin musta peili, kuin kiillotettu musta esine. Mietin hetken miksi jäällä on puukapuloita, kyynärvarren mittaisia ja sopivan kevyitä mutta sitten ajattelin että täällä oli leikitty koirien kanssa. Poimin yhden ja kun kohotin käteni, koira haukahti jossakin ja sitten keppi osui jäähän kumahtaen. Kreikassa nainen näytti valokuvaa jäätyneestä Aurajoesta ja sanoi kysyneensä, mikä on tämä leveä tie, mutta myöhemmin hän ymmärsi kävelleensä jokea pitkin. Nyt mustassa jäässä näkyy valkoinen kolikko, pyöreä kupla, jään sisälle jäänyt kuin valkea kuu mustalla taivaalla. Jään sisässä on kuu, ja sen takana mustuudessa on toisia. Jää on niin paksua että sen sisällä on pyöreitä kuplia, valkoisia kuun kiekkoja, syvyydestä nousevina jonoina.

Veljet juoksevat mereen... Kalastaja pitelee kädessään kalaa totisena... ylpeänä... Päivetys on noussut poskille... tukka näyttää entistä vaaleammalta... Vanha ruuhi palaa juhannuksena... yksikin on pukeutunut kansallispukuun... istuvat kallioilla kukin mielensä mukaan... On pyytänyt poikaa asettumaan suurten kuusten eteen... Pöytä on katettu pihamaalle... kasvupyrähdystään elävän tytön pitkät kintut... Partiovyön solki... Muodikas suikka... pienoiskivääri ei ole lelu... Auringon paahtama seinä, kuva palanut puhki... Rantavesi vilvoittaa pienintä lasta... Soutumatka on lyhyt... kaislikko väylän molemmin puolin... Muistikuvat... Tervapahvi... ja punamulta... Terve ulkoilma... Ystävien sekä naapurin lapset... koulun päättymisen jälkeen... töiden alkamiseen asti... kunnes illat viilenevät... Piippu... Savustus... nuotio... Muurauslaasti... Kunnes illat viilenevät...

Kanahaukka, päiväpetolintu, tuli puutarhaan ja ennen lähtöään istui kahdesti puun oksalla, levitti siipensä ja näytti suurelta. Hyvin samanväriseltä kuin kaikki kasvava, joka on lepotilassa ja jota ei lumi valaise. Raidalliselta, kuin paljaat puut oksineen ja märät koivujen rungot. Pikkulinnut olivat takkuisen syreenipensaan turvassa eivätkä pitäneet meteliä sen enempää kuin tavallisestikaan. Haukan ajoivat pois varikset, tai jokin sen oma havainto, mitä se täällä teki. Sen kaartuva nokka, otsa ja päälaki, sen lennossa leveä pyrstö, sen hiekanväri ja sen koipihöyhenet.

Outo kajastus taivaalla kuin aurinko olisi siellä. Kuljettu matka on verrannollinen, ja niin on aikakin, ilmapatsas, ajatuksen nopeus, kohoava ilma. Onko anteeksiantamatonta kohota näin kaiken kohoavan mukana? Saako nähdä tällaisen hymyilevän avaruuden, esimerkiksi syntymäpäivänään, lahjaksi pimeimpänä päivänä. Kun on varttunut ymmärtämään sen merkityksen. Harvoin saa tehdä tekoja. Onko siis sopivaa kohota tällaisen laulun mukana keinumaan ja soimaan kuin kello? Jos pääsee sivuovesta ilmaiseksi konserttiin, ja etsii paikan ketään häiritsemättä, voiko pitää saamansa musiikin?

Suuri punaruskea kukkaruukku on käännetty nurin ja istuu lumessa kuin kurpitsa, pihan laitimmaiset, korkeat lehdettömät puut ovat täynnä lintuja, lumi putoilee pyyhkeinä tai lehtipinkkoina räystäältä. Olen ollut hyvällä tuulella jo kauan, ehkä koko elämäni, en ole varma minkä ikäinen olen. On keskipäivä.
Takapihan ovi jää raolleen, kengännauhat on sullottu kengän sisään, ei solmittu, jäljet jäävät lumeen. Lämmin karkaa ulos, kädet puuskassa palelevat vähän, aika ei kulu juuri ollenkaan kun puiden välistä katsotaan tuonne missä ovat pellot ja metsä. On vielä matala joulukuun päivä.
Joku on vanhempi, toinen nuorempi, kuljemme puoliunessa. Tulee talvipäivänseisaus, pieni koira on syntynyt ja sitä odotetaan enemmän kuin joulua. Odotan vielä jotakin ennen kuin herään. Keinahtelen hiljaa onnekkuudessani enkä tiedä miten vanha olen. Osa lumesta sulaa, sitten tulee jälleen yö ja antaa uutta.

Laiskurin päivät kuluvat kylmän ja lämpimän vyöhykkeen välillä liikkuessa. Kuin kissa hän haluaa nukahtaa, mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ei hän halua vaipua pois maailmasta vaan säilyttää siihen yhä näköyhteyden. Unen rajalla hän mietiskelee unta ja valvetta. Hän kysyy itseltään loputtomasti: mikä minut tässä pitää? Miksi en vajoa lämpimän pielukseni läpi, miksi en singahda ilmaan? Miksi vereni kiertää ja lämmittää ja jäähdyttää minua?

Onko minulla mitään sanottavaa? Mieluiten jotakin minkä sanoin jo eilen. Varmastikaan se ei tullut kunnolla sanotuksi ja tahtoisin jatkaa siitä. On parempi sanoa se kolme kertaa, neljännen kerran. Vielä sen kaikujen keskelle toistaa sitä.
Silloin se on kuin kello. Sillä on oma pyöreävatsainen muotonsa, majesteettinsa ja oma massansa. Se heijastaa, se värähtelee. Se on kaikilla tavoilla maailman kanssa vuorovaikutuksessa.
On parasta sanoa jokin asia niin että se on esine.

Hämmästys. Paras liittolainen kuitenkin tällä matkalla jossa vaaroja ei kenties kuulu vuosikausiin. Vain hyvin varovaisesti kiiltävää pintaa hieromalla voi saada valinnan mahdollisuuden näkyviin. Miekkaa ei tarvita, ei kääröä. Kääröä voi tutkiskella iltaisin kunnes osaa sen ulkoa. Vain hyvin harvoin tuntuu hetken ajan siltä että kuljettaa salaisuutta mukanaan. Ihmetys kuitenkin tekee kaiken uudeksi, saa leivän maistumaan suussa.

Maa ei keinu.
Puutarha on hapettuneen kuparin vihreä.
Painokuvassa siro raunioitunut
Pyhän Katariinan katedraali on tuo sama vihreä.
Vastaripustettu verho samoin, vihreä.

Hyvästit

Pieni vene joka minua vei sanoi hyvästit.
Siksi haron virtaa vastaan.
Kunnes tämä kivien välissä poukkoilu
ja kauhovat liikkeet suvannon puoleen ovat ohi,
ja hyvästit todella liukuvat
ohitse rannan puissa.

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, jonne ihmiset olivat päätyneet.
Laudalta hypänneet pojat sätkyttelivät auringossa kuin
olisivat äkkiä vastustaneet veteen putoamista.
Vedessä jäsenet lepäävät jotakin vasten, painavat sitä.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

"Monista juhlista muistan parhaiten itseni"

taas metsässä

Tämä on polku jonka lapset tuntevat
sillä se johtaa talosta toiseen lasten teitä
Viisaus on sellaista mitä ihmiset tarvitsevat

Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.

Kirsikat olivat vielä syömättä
koristeina korkealla puun hiuksissa.
Tuuli painoi mieleensä hyvästelemänsä pajun lehdet.
Kallioimarteen juuri maistui lakritsilta metsän keskellä.
Maan sisään kaivautuneena oli yllätys.

Istuin mieluiten puun alla. Puut kehystivät taivaan.
Taivaankannen poikki lensivät pääskyset ja kun yö tuli,
lepakot.
Kuka uskaltaa yllättää sinut?
Ehkä se oli kruunupää, sen hampaat olivat tylpät ja suuret.

Kun asia jää vartioimatta toiseen kerrokseen
tulee yksi mielen karjasta ja ottaa sen hampaisiinsa.

Uusi asunto

Jokainen kuvittelee että lapsi katsoo juuri häntä.
Pääteasemalla lapsi puhkeaa itkuun ja hänen itkunsa jää tyhjään vaunuun.
Puutarhatuoli tulee mukaan. Unohtuu, että katon hämärässä oli kattotuoli.
Tuuli kulkee katuja pitkin ja etsii, kunnes asettuu kaikkiin puihin.

On hetki jolloin tuuli uinahtaa,
mutta varmaankin tuuli nukkuu lennossa kuin albatrossi.
Homo Superior. Mistä sellainen ajatus, poplaulusta varmaankin.
Vettä kattilan ja sähkölevyn välissä tai
kuhiseva risteys ikkunan alla, ei, ei koskaan.
Mutta ajattele sitä jos suinkin pystyt.

Ajattele sitä jos suinkin pystyt
tarkoitan, että pidä sitä hampaissasi ja ota siitä röntgenkuvia.
Kirja nostetaan avattuna ja painetaan kasvoille, hengitetään syvään.
Linnut syövät heti kaikki kirsikat, ja vain vähän tästä jää tuoksua kummemmaksi.

Metsän tulo

Metsä tulee lähemmäksi vaivihkaa. Metsä on sienistä ja kosteudesta. Kissankarvat katoavat vaatteista mikä minnekin. Kissa tietää että ihminen sen alla on elävä, ja se leipoo kynsillään alustaansa. Kissa saattaa jopa tietää milloin kynsi on liikaa, arvioida sen jotenkin, ehkä väärin.
Metsä tulee koska on syvä kesä mutta ei kuuma. Kuumassa kesässä metsä on harva. Auringossa paahtunut saariston mäntymetsä on silloin sen omin. Mutta tällaisena viileänä heinäkuuna se on odottava sienimetsä. Kirsikoiden aiheita on jo puussa, se saa ajattelemaan mustikoita ja vadelmia, marjan sukulaisia, jotka yhä elävät metsässä.
Puutarhassa istuvalle metsän lähestyminen on henkeä pidättävä. Metsä on elämän läpi kulkeva vyöhyke, jossa ei ole osittaisuutta. Se on oleva syvyyteen asti auki. Kun sammal antaa periksi tai kun polku äkkiä vie ryteikköön, siellä ei ole varsinaista ajan kulua. Metsän katto, metsän pohja, siis taivas, siis maaperä, jossa juuri kasvaa.
Kissa lähtee pois. Kissan rauhoittuvasta ruumiista on tullut istujan ruumiin kanssa yhteinen asento. Metsä pysyy sisään päästävänä ja kuvittelulle alttiina aina siihen asti kun sinne päästään ja sen jälkeenkin. Mutta nykyinen elämä on käärittävä pois. Jokaisesta kerroksesta löytyy oma metsän sisäänkäynti. On väärin etsiä aikaisempaa polkua ja on väärin kaivaa juurta esiin.

Hän oli viettänyt muutamia päiviä kotonaan
kuin vieraana, kuin olisi asunut pensionaatissa.
Mikä hätänä? kysyttiin, ja verhot heilahtelivat
keveinä ulos ikkunasta, Voi, ei mikään.
Kadulla kulki tuuli kuin aalto.
Jäniksetkin niin hämmästyneitä, kuin emigrantit
ensi päivinään. Niin hitaita ja kömpelöitä.
Ja yökköset pulverisiipineen,
ja piirongin laatikot, ehkä joku olikin jättänyt sinne
hienotunteisen kehotuksen miettiä uskonelämää.
Oliko kaikki vain silmänkääntötemppu?
Jokaisesta kirjasta katsoi jokin muutos tummuneilla silmillään.
Hän oli kiinni kuin pienillä hakasilla ja odotti
Elämä oli täyteläistä, päivät täynnä kuvitelmia elämästä
kuin kadut täynnä kevyttä pölyä, kuin tunnelit.
Eräänä yönä: lantio on painava ruukku
josta kasvaa pitkävartinen kukka, selkäranka.

Neiti K tuntee sivullisuutensa

Ei, älä sano niin, ethän tarkoita ettei postia olisi! Että laatikko olisi tyhjä ja tyhjä olisi pienen valkoisen piirongin päällinen eteisessä puhelimen alla! Ei edes paria sanaa puhelimen huhuilusta ole varissut siihen, ei paria kilahtavaa nuottia. Kukaan ei ole minua kaivannut. Unohdinko jonkin kansallisen juhlapäivän, tai pehmeiden pielusten viikon, jonka aikana kukaan ei saa muuta kuin nukkua ja kuiskutella, ja jokaisen on vain kuljettava kuin unessa tapaamiseen, ja sitten vaivuttava höyhenpatjoille sen toverijoukon kanssa jonka on saanut nukkumatovereikseen ja jonka kanssa on vaeltava tämän epätodellisen nousevan ja laskevan, ilmassa riippuvan, auki keriytyvän ja tuulen halki pyyhkäisevän tien, laivan laskusiltaa laivaan ja sitten tangenttia pitkin avaruuteen, kuihin ja tähtösiin. Nyt nuku, nuku nyt. Nuku yksin, sillä myöhästyit. Et ymmärtänyt, lapsonen. Et milloinkaan sitä oppinut. Et tiedä kuinka kuljetaan, kuinka ojentaudutaan, kuinka hengitetään toisia kohti, kuinka lomitetaan käsivarret, kuinka itsestään se kaikki käy noilta toisilta jotka sen oppivat, mutta sinä et sitä oppinut, et milloinkaan sitä opi, joten mihinkään, mikä salamannopeasti, kevyesti, pehmeästi, ja mihinkään mikä sanoitta tapahtuu et ole ehtivä mukaan.
Se aika joka kuljetaan tanssikengissä, sen sinä kuljit nyörikengissä. Ja nyt lähtee lankoja pitkin viesti. Kuin maasta taivaaseen kohoavan leijan lankaa pitkin se lähtee pimeään nimettömyyteen, sillä ei siinä ole vastaanottajan nimeä merkittynä ollenkaan, sokeasti nakuttaa lennätinkone sitä sinun avoimesta kädestäsi avaruuteen, kuin viuhkana aukeavat langat, kuin kimppu ilmapalloja jotka tempovat tuulessa lankojaan, kuin loputtomat suorat sinun ajatuksesi lähtee nyt luotasi.
Ja se törmäilee siellä heihin unissa kulkijoihin. Oikein tahdot sännätä heitä päin ja tehdä heihin mustelmia. He kulkevat pareittain ihmeelliseen metsään portista jonka puut aukaisevat välilleen. Puutkin heitä kumartavat! Ja valonsäteet silkasta nöyrästä ihastuksesta solmiutuvat heille esiripuksi! Ikään kuin ei heitä päin saisi katsahtaakaan ilman uudenaikaisinta valokuvaus-studion varustusta. Pareittain ja herttaisissa joukoissa. Miten salaperäinen on se luonnon laki joka jakaa ihastuksen niin tasaisesti heidän kaikkien välille niin ettei kukaan saa enempää tai vähempää kuin ansaitsee. Milloin aikaisemmin ovat lahjat niin kevyesti vaihtaneet käsiä.
Ja he kaikki ansaitsevat. Maa johon he eilen sylkäisivät on jo unohtanut heidät, muisti on pyyhitty ja pyyhitään ainaisesti, sinä vain ainoana muistelet ja tallennat. Siinäpä sinulle virka! Olet heidän kirjurinsa. Jos he joskus tarvitsevat tilinpäätöstä, tulkoot sinun luoksesi. Jos he joskus sellaista tarvitsisivat.

Helmiäishampaat ja pehmeä, laineille kammattu tukka.
Laineet otsalla huomaamattomilla hiuspinneillä kiinni.
Moitteeton kävelypuku ja pienet kengät,
pienet pyöreäkärkiset kengät, joissa kantapää.
Kantapää astui ensimmäisenä. Vaalea katukivetys hehkui
lämpöä ja imi ja luovutti. Laukku puristui kylkeä vasten.
Kyljessä sydän, kylkiluiden alla, lihasten suojeluksessa,
itsekin lihas, työskenteli ensimmäisenä.
Laukussa rahakukkaro ja postitettava kirje sekä
hansikkaat. Hansikkaitta kadulla keväisenä päivänä
ja hatutta päin. Korvissa sydän, sormenpäissä,
kaulallakin sydämen tykytys. Ohiajavien autojen
harmiton, kuraton kiihko kuivana päivänä. Katupöly
pehmeillä hiuksilla kuin kimmeltämässä. Hampaat,
huulten takana piilossa, hieman epätasaiset. Hampaiden
takana lentoon pyristelevä lintu. Tai yöllinen ajatus,
pehmeinä tunteina kirjoitettu kirje, lepakko. Lepakon
siivissä, hienojakoinen verisuonisto. Lepakon nenässä,
kaikujen aistimisen muoto. Monet kammiot. Niin kulkee
tieto. Niin uuttuvat seikat ympäristöstä meihin, tuokin
kadunvarren putiikki muistoineen, ja postitoimisto,
ja meissä ympäri, kammiosta toiseen.
Kunnes se tieto oli saatu mikä oli saatavissa.
Kantapää. Kylki, sydän, otsa. Hampaat, lintu.