Hyvästit

Pieni vene joka minua vei sanoi hyvästit.
Siksi haron virtaa vastaan.
Kunnes tämä kivien välissä poukkoilu
ja kauhovat liikkeet suvannon puoleen ovat ohi,
ja hyvästit todella liukuvat
ohitse rannan puissa.

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, jonne ihmiset olivat päätyneet.
Laudalta hypänneet pojat sätkyttelivät auringossa kuin
olisivat äkkiä vastustaneet veteen putoamista.
Vedessä jäsenet lepäävät jotakin vasten, painavat sitä.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

"Monista juhlista muistan parhaiten itseni"

taas metsässä

Tämä on polku jonka lapset tuntevat
sillä se johtaa talosta toiseen lasten teitä
Viisaus on sellaista mitä ihmiset tarvitsevat

Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.

Kirsikat olivat vielä syömättä
koristeina korkealla puun hiuksissa.
Tuuli painoi mieleensä hyvästelemänsä pajun lehdet.
Kallioimarteen juuri maistui lakritsilta metsän keskellä.
Maan sisään kaivautuneena oli yllätys.

Istuin mieluiten puun alla. Puut kehystivät taivaan.
Taivaankannen poikki lensivät pääskyset ja kun yö tuli,
lepakot.
Kuka uskaltaa yllättää sinut?
Ehkä se oli kruunupää, sen hampaat olivat tylpät ja suuret.

Kun asia jää vartioimatta toiseen kerrokseen
tulee yksi mielen karjasta ja ottaa sen hampaisiinsa.

Uusi asunto

Jokainen kuvittelee että lapsi katsoo juuri häntä.
Pääteasemalla lapsi puhkeaa itkuun ja hänen itkunsa jää tyhjään vaunuun.
Puutarhatuoli tulee mukaan. Unohtuu, että katon hämärässä oli kattotuoli.
Tuuli kulkee katuja pitkin ja etsii, kunnes asettuu kaikkiin puihin.

On hetki jolloin tuuli uinahtaa,
mutta varmaankin tuuli nukkuu lennossa kuin albatrossi.
Homo Superior. Mistä sellainen ajatus, poplaulusta varmaankin.
Vettä kattilan ja sähkölevyn välissä tai
kuhiseva risteys ikkunan alla, ei, ei koskaan.
Mutta ajattele sitä jos suinkin pystyt.

Ajattele sitä jos suinkin pystyt
tarkoitan, että pidä sitä hampaissasi ja ota siitä röntgenkuvia.
Kirja nostetaan avattuna ja painetaan kasvoille, hengitetään syvään.
Linnut syövät heti kaikki kirsikat, ja vain vähän tästä jää tuoksua kummemmaksi.

Metsän tulo

Metsä tulee lähemmäksi vaivihkaa. Metsä on sienistä ja kosteudesta. Kissankarvat katoavat vaatteista mikä minnekin. Kissa tietää että ihminen sen alla on elävä, ja se leipoo kynsillään alustaansa. Kissa saattaa jopa tietää milloin kynsi on liikaa, arvioida sen jotenkin, ehkä väärin.
Metsä tulee koska on syvä kesä mutta ei kuuma. Kuumassa kesässä metsä on harva. Auringossa paahtunut saariston mäntymetsä on silloin sen omin. Mutta tällaisena viileänä heinäkuuna se on odottava sienimetsä. Kirsikoiden aiheita on jo puussa, se saa ajattelemaan mustikoita ja vadelmia, marjan sukulaisia, jotka yhä elävät metsässä.
Puutarhassa istuvalle metsän lähestyminen on henkeä pidättävä. Metsä on elämän läpi kulkeva vyöhyke, jossa ei ole osittaisuutta. Se on oleva syvyyteen asti auki. Kun sammal antaa periksi tai kun polku äkkiä vie ryteikköön, siellä ei ole varsinaista ajan kulua. Metsän katto, metsän pohja, siis taivas, siis maaperä, jossa juuri kasvaa.
Kissa lähtee pois. Kissan rauhoittuvasta ruumiista on tullut istujan ruumiin kanssa yhteinen asento. Metsä pysyy sisään päästävänä ja kuvittelulle alttiina aina siihen asti kun sinne päästään ja sen jälkeenkin. Mutta nykyinen elämä on käärittävä pois. Jokaisesta kerroksesta löytyy oma metsän sisäänkäynti. On väärin etsiä aikaisempaa polkua ja on väärin kaivaa juurta esiin.

Hän oli viettänyt muutamia päiviä kotonaan
kuin vieraana, kuin olisi asunut pensionaatissa.
Mikä hätänä? kysyttiin, ja verhot heilahtelivat
keveinä ulos ikkunasta, Voi, ei mikään.
Kadulla kulki tuuli kuin aalto.
Jäniksetkin niin hämmästyneitä, kuin emigrantit
ensi päivinään. Niin hitaita ja kömpelöitä.
Ja yökköset pulverisiipineen,
ja piirongin laatikot, ehkä joku olikin jättänyt sinne
hienotunteisen kehotuksen miettiä uskonelämää.
Oliko kaikki vain silmänkääntötemppu?
Jokaisesta kirjasta katsoi jokin muutos tummuneilla silmillään.
Hän oli kiinni kuin pienillä hakasilla ja odotti
Elämä oli täyteläistä, päivät täynnä kuvitelmia elämästä
kuin kadut täynnä kevyttä pölyä, kuin tunnelit.
Eräänä yönä: lantio on painava ruukku
josta kasvaa pitkävartinen kukka, selkäranka.

Neiti K tuntee sivullisuutensa

Ei, älä sano niin, ethän tarkoita ettei postia olisi! Että laatikko olisi tyhjä ja tyhjä olisi pienen valkoisen piirongin päällinen eteisessä puhelimen alla! Ei edes paria sanaa puhelimen huhuilusta ole varissut siihen, ei paria kilahtavaa nuottia. Kukaan ei ole minua kaivannut. Unohdinko jonkin kansallisen juhlapäivän, tai pehmeiden pielusten viikon, jonka aikana kukaan ei saa muuta kuin nukkua ja kuiskutella, ja jokaisen on vain kuljettava kuin unessa tapaamiseen, ja sitten vaivuttava höyhenpatjoille sen toverijoukon kanssa jonka on saanut nukkumatovereikseen ja jonka kanssa on vaeltava tämän epätodellisen nousevan ja laskevan, ilmassa riippuvan, auki keriytyvän ja tuulen halki pyyhkäisevän tien, laivan laskusiltaa laivaan ja sitten tangenttia pitkin avaruuteen, kuihin ja tähtösiin. Nyt nuku, nuku nyt. Nuku yksin, sillä myöhästyit. Et ymmärtänyt, lapsonen. Et milloinkaan sitä oppinut. Et tiedä kuinka kuljetaan, kuinka ojentaudutaan, kuinka hengitetään toisia kohti, kuinka lomitetaan käsivarret, kuinka itsestään se kaikki käy noilta toisilta jotka sen oppivat, mutta sinä et sitä oppinut, et milloinkaan sitä opi, joten mihinkään, mikä salamannopeasti, kevyesti, pehmeästi, ja mihinkään mikä sanoitta tapahtuu et ole ehtivä mukaan.
Se aika joka kuljetaan tanssikengissä, sen sinä kuljit nyörikengissä. Ja nyt lähtee lankoja pitkin viesti. Kuin maasta taivaaseen kohoavan leijan lankaa pitkin se lähtee pimeään nimettömyyteen, sillä ei siinä ole vastaanottajan nimeä merkittynä ollenkaan, sokeasti nakuttaa lennätinkone sitä sinun avoimesta kädestäsi avaruuteen, kuin viuhkana aukeavat langat, kuin kimppu ilmapalloja jotka tempovat tuulessa lankojaan, kuin loputtomat suorat sinun ajatuksesi lähtee nyt luotasi.
Ja se törmäilee siellä heihin unissa kulkijoihin. Oikein tahdot sännätä heitä päin ja tehdä heihin mustelmia. He kulkevat pareittain ihmeelliseen metsään portista jonka puut aukaisevat välilleen. Puutkin heitä kumartavat! Ja valonsäteet silkasta nöyrästä ihastuksesta solmiutuvat heille esiripuksi! Ikään kuin ei heitä päin saisi katsahtaakaan ilman uudenaikaisinta valokuvaus-studion varustusta. Pareittain ja herttaisissa joukoissa. Miten salaperäinen on se luonnon laki joka jakaa ihastuksen niin tasaisesti heidän kaikkien välille niin ettei kukaan saa enempää tai vähempää kuin ansaitsee. Milloin aikaisemmin ovat lahjat niin kevyesti vaihtaneet käsiä.
Ja he kaikki ansaitsevat. Maa johon he eilen sylkäisivät on jo unohtanut heidät, muisti on pyyhitty ja pyyhitään ainaisesti, sinä vain ainoana muistelet ja tallennat. Siinäpä sinulle virka! Olet heidän kirjurinsa. Jos he joskus tarvitsevat tilinpäätöstä, tulkoot sinun luoksesi. Jos he joskus sellaista tarvitsisivat.

Helmiäishampaat ja pehmeä, laineille kammattu tukka.
Laineet otsalla huomaamattomilla hiuspinneillä kiinni.
Moitteeton kävelypuku ja pienet kengät,
pienet pyöreäkärkiset kengät, joissa kantapää.
Kantapää astui ensimmäisenä. Vaalea katukivetys hehkui
lämpöä ja imi ja luovutti. Laukku puristui kylkeä vasten.
Kyljessä sydän, kylkiluiden alla, lihasten suojeluksessa,
itsekin lihas, työskenteli ensimmäisenä.
Laukussa rahakukkaro ja postitettava kirje sekä
hansikkaat. Hansikkaitta kadulla keväisenä päivänä
ja hatutta päin. Korvissa sydän, sormenpäissä,
kaulallakin sydämen tykytys. Ohiajavien autojen
harmiton, kuraton kiihko kuivana päivänä. Katupöly
pehmeillä hiuksilla kuin kimmeltämässä. Hampaat,
huulten takana piilossa, hieman epätasaiset. Hampaiden
takana lentoon pyristelevä lintu. Tai yöllinen ajatus,
pehmeinä tunteina kirjoitettu kirje, lepakko. Lepakon
siivissä, hienojakoinen verisuonisto. Lepakon nenässä,
kaikujen aistimisen muoto. Monet kammiot. Niin kulkee
tieto. Niin uuttuvat seikat ympäristöstä meihin, tuokin
kadunvarren putiikki muistoineen, ja postitoimisto,
ja meissä ympäri, kammiosta toiseen.
Kunnes se tieto oli saatu mikä oli saatavissa.
Kantapää. Kylki, sydän, otsa. Hampaat, lintu.

Huvipuisto ja sen varjo

Merenrantakaupungissa, rantabulevardin toisessa päässä, on laiturille rakennettu huvipuisto. Sinne kuljetaan valkeaa siltaa pitkin, missä valaisevat illan tullen lyhdyt ja rakenteisiin ripustetut lamppunauhat. Laiturin päässä odottavat karusellit, vaijereiden varassa keinuvat laivat ja vuoristoradat. Siellä ovat myös pelikojut, joissa miehet voivat iskeä nyrkillään säkkiä ja kuulla kellon kilkattavan. Moottorien melu ja haju tuntuvat siellä kuin mustana pölynä valkeaa maalia vasten. Koko laituri on maalattu valkoiseksi; huvikauden alussa se aina maalataan uudestaan, ja siitä huolimatta elokuun iltoina maalipinta näyttää jo tummuneelta ja hilseilleeltä. Meren läheisyys ja moottorit kuluttavat sitä. Mutta herttaista ja ylellistäkin on silti kuljeskella laiturilla lyhtyjen alla ja nojailla kaiteeseen. Kulkijoita onkin aina laiturilla paljon, matkalla hupiin ja jännitykseen, taas kauemmaksi siitä, edestakaisin hien ja viileän tuulen väliä. Laituri tuntuu keinahtelevan askelten alla kuin laiva. On oikeastaan uskomatonta että se voi kantaa kaiken tämän. Huvilaitteet ovat niin täynnä paikalleen kiinnitettyä liikettä että on kuin ne tempoisivat pulteissaan. Laituri ei olisi oikein tasapainossa –

– jos ei sillä olisi varjoa. Sillä samansuuntaisesti, kauempana rannalla sillä on seuranaan toinen laituri, kuin kaiku tai kuvajainen siitä. Toista laituria ei ole valaistu lampuin eikä se hohda valkoista pigmenttiä. Sen lankut ovat tummuneet ja harottavat kuin hämähäkin jalat. Varjo, tai luuranko, jokin pinnan alta aavistettava ja pimeästä kajastava hahmo. Ehkä painajainen, mutta ovatko huvipuiston painajaiset kuitenkaan sellaisia? Jos huvipuisto joskus esiintyy unessa, ei se ole kummitusten hiljainen ja narahteleva puisto. Ei, se on säihkyvä hirviömäisyys, jota mitkään luonnon lait eivät enää sido; sen heiluriliike on käsittämätön, tukipiste sijoitettu niin korkealle että se katoaa taivaaseen, momentti niin valtava että enää vain avaruus voi seurata sitä. Tämä toinen laituri on jotakin muuta. Palanut ja raunioitunut paviljonki, jossa pitävät huvia ne varjot jotka aivan valveilla nähdään. Se on huvipuiston kaksonen, mutta syntymässä niiden kohtalot erkanivat. Yksi kasvaa, toinen vähenee, yksi paikataan, toinen lahoaa –

– kun lauantai-ilta on juhlittu ja herrat ja neidit väistyneet lepäämään, aukeaa puisto lapsille. Sunnuntain kimmeltävää siltaa pitkin he juoksevat huvilaitteiden syliin, kohoavat kiljuen korkealle ja rummuttavat jaloillaan hulluuttaan kuin kaniinit. Jospa eno jaksaisi loputtomiin heittää kohti kattoa! Jospa lahden selkä olisi aina täynnä vaarallisia aaltoja! Jospa kaappikellon takaa todella kulkisi käytävä ikuisen kesän maahan? Lapsia vartenko tämä kaikki oli rakennettu? Niin he väittävät, sillä heille on vasta lainattu valtavana summana olemassaolo kaikkinensa. Ilon puisto, huvin puisto. Niinä vuosina on ilo vielä sokeaa, raivoisaa, mutta se tulee katsomaan peiliin aikanaan. Siihen asti, heitä varten tätä pidetään liikkeessä: paikallaan pysyviä ajoneuvoja, struktuuria, joka perustuu ikiliikkujille. Mustalle voimalle, joka virtaa ensin syvällä maankuoressa, sitten maapallon laidan yli ja siitä taas edelleen, pyöreää liikettään kaikkia uomia pitkin, tänne pyörittämään tätä iloa ja sen varjoja.

Voi lapseni. Miten olet eksyksissä. Miten olet joutunut kauaksi niiltä seuduilta joilla ratsastit todellisella hevosella. Et koskaan ratsastanut hevosella jota ei ollut. Ei, älä katkaise kaulaa hevoseltasi jota ei ole. Et ole oppinut mitään.

Miten värit, joilla maalaat, ovat käyneet sekoittuneiksi. Niissä on kuin lasitettuja kerroksia ja meripihkaan vangittua kuviointia. Yrität maalata jonkinlaisilla kimmoisilla palloilla. Et ole pitkään aikaan koskettanut mitään tahmeaa, mitään, mistä tulisi mieleesi työntää sormet suuhun. Ei, älä maista sitä myrkyllistä.

Miten sinua voisi komentaa luottamaan itseesi? Olet valmis kävelemään käsi kädessä oman lapsi-itsesi kanssa milloin tahansa, eikä sinulta kyynelsilmäistä myöntämistä puutu. Samantekevää, piilotatko ne kyynelet nyt vai et. En tarkoittanut sitä. Selaile vaikka näitä maalauksia tässä. Ota ne käteen, ne ovat todellisia. Mitä tunnet?

Niin juuri. Katsahdit lapsi-itseesi, katsahdit minuun. Odotatko meidän kertovan sinulle mitä tunnet, kun katsot näitä maalauksia.

Minulla on yksi ainokainen funktio, suhteessa sinuun.

Olen vailla virheitä ja ominaisuuksia.

Sinulla on loputtomasti funktioita, suhteessa mihin tahansa.

Hetki juoksi tyhjiin, ja kaikki odotukset raukesivat jälkiä jättämättä. Ne olivat olleet valon luomia illuusioita. Tottumattomille silmille tämä valo oli taikuri, se nosti esineitä ilmaan ja synnytti tyhjästä nestettä, kuin tunnetta, joka virtaisi olioiden välillä. Sellaisia suhteita ja sijaintipaikkoja ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Niinpä se matka kotiin ohi valossa kylpevien rakennusten oli jo ollut tuo luvattu ihme. Ei ollut enempää luvassa, vaikka sitä miten yritettiin ammentaa huulille nostetusta viinilasista. Toki sellainen neste voi myös täyttää mielen ja maailman. Keinuvauhtiin antautuminen voi muistoissa näyttää aivan samalta. Se oli elämisen saavutus, oma palkinto. Kuka palkittiin? Ennen kaikkea ei ollut mitään syytä menettää rohkeuttaan. Oli selvää että nurjat puolet, kääntöpuolet ja pimeät puolet olivat aivan lähellä. Sitä mukaa kun läheni, tajuamattaan, ymmärrystä sen elämyksen kauhistuttavista seurauksista... mutta rohkeutensa menettäminen olisi ollut kerta kaikkiaan pelkurimaista. Niin mittaamattomasti perusteetonta elämänriemua arveluttavampaa on perusteeton elämänpelko.

audio stream

Tuntematon paha tuuli hypähti kimppuuni. Kello oli puoli yhdeksän, ja olin niin väsynyt että tunsin olevani valmis käymään nukkumaan. Olin juuri raivostunut marionettien elämään. Sitten asetin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin musiikkia, se oli Soyley Kanté tai Boubacar Traore, enkä voinut enää olla niin vihainen. Minkä sille mahtaa. Ruumis on tunteiden vaasi ja korvat ovat eräät aukot siinä. Kun niistä kaataa sisään, sekoittuvat ne nesteet. Sitten paine asettuu tasaisesti koko vaasiin. Niinpä nyt maksassani on yhtä paljon musiikkia kuin aivoissani. Mitä musiikkia sinä kuuntelet? Hän tivasi. Hänelläkin oli painavat kuulokkeet korvillaan. Hänen housunsa roikkuvat hänen lonkkaluittensa varassa kuin naulassa. En tahtonut paljastaa hänelle mitä musiikkia kuuntelin. Hän nauraisi minulle ja astialleni. Linja-auto läikehti teini-ikäisten halusta tehdä vaikutus toisiinsa ja ajoi kohti kanaalia ja kanaalin yli. Aamuyön vietimme keinuvalla lautalla. En pääse mielikuvasta, jossa jokainen on nesteen täyttämä astia ja keinuu vuorostaan erilaisissa nesteissä, miltä kaikki vesimassojen syrjäytymiset näyttäisivät kuvattuina. Mutta viime yön unessa kaikki oli kuivaa. Neste oli haihtunut planeetan pinnalta jo kauan sitten. Ainoastaan meri oli vettä ja siitä nousivat halkeilevan kuivat saaret. Kellertävästä hiekkakivestä oli kaiverrettu rakennukset joissa koulu sijaitsi. Tullessani kouluun olin tietämättäni allekirjoittanut sitoumuksen, joka määräsi minut elämään koko elämäni johtajan alaisuudessa, muiden askeesiin sitoutuneiden kanssa, kunnes olisin tällä mittapuulla aikuinen. Saaren asukkaat tulisivat kyllä tervehtimään meitä mutta koskaan emme näkisi kotiamme ja ystäviämme. Pienet veneet veisivät meitä toisinaan toisille saarille, kun olisi aika mennä kappeliin. Jollakin sellaisella retkellä voisi ajatella pakomatkaa. Ottaisin kaulastani hopeisen ketjun, joka minulla taisi olla siihen aikaan kun olin viidentoista ja kun minua vaadittiin kertomaan musiikista. Hopeinen ketju kirjekuoressa kertoisi, että olen vankina ja tahdon pois. Kuten aina herätessäni painajaisunesta, kiitin onneani ja onnittelin itseäni. Mariama, na-a, mariama. Kaikki sekoittuu taas paineen tasaantuessa, siunauslaulu virtaa eikä painajainen, samea kerros mielen pohjalla, enää ole tuntematon ja sekoittumaton.

Minä ja toisessa päässä oleva molemmat jätämme kuulokkeen nostamatta joka hetki koska emme muista sitä tai koska emme tarvitse sitä, emme kuitenkaan poistu sen ääreltä, se on meissä sisällä. Seuraa kolmas paikka tai kahdeksas viikonpäivä, hämärä tunti, joka ei käänny valon vaihtumisen mukana, viisariton kello.

Kauan sitten muinaisaikojen ihmiset punoivat
kuun ympärille maagisen verkon.
Että suunnattoman suuri planeetta saattaisi riippua
tyhjässä avaruudessa.
Todistuksia ei ilmaantunut ennen vuotta 1609,
kuitenkin joillakin tämän vuosisadan lapsilla saattaa
olla osoitteena Kuu, jonne he saavat postin maan päältä.
"Täysimaa" olisi 80 kertaa niin kirkas kuin täysikuu,
ja se loisi valoaan kuun maisemiin kuun taivaalla.
Jotkut ovat ajatelleet että kuu kauan sitten irtautui maapallosta.
Viimein tanko venyi keskeltä liian ohueksi ja katkesi.
Että aurinko ajelehti halki avaruuden miljardeja vuosia sitten.
Kitka ja vetovoima pakottivat pilven litteäksi
ja muodostui pyörteitä.
Kuu loittonee parhaillaankin, se joutuu viimein 550 000
kilometrin päähän.
Tarpeeksi kaukaisessa tulevaisuudessa kuu voisi ehkä
taas tulla maan läheisyyteen.
Tarpeeksi lähelle tultuaan se hajoaa.
On merkillistä mutta totta:
Kaukasus, Serpetiini-puro, Alppilaakso,
Nectarin meri, Pilvien meri, Usvien meri.
Mare Fecundatis, Mare Vaporum, Palus Somnii: Unen suo.
Ne onnelliset ihmiset, jotka ovat kapean vyöhykkeen
sisäpuolella, saavat nauttia täydellisestä pimennyksestä.
Missään muussa kiertotähdessä ei kukaan voisi nähdä
mitään yhtä suurenmoista.
Kuun reunassa kirkkaiden kipinöiden muodostama kaari.
Linnut erehtyvät lentämään yöpuulleen.
Hämmästyttävän kauniilta näyttää nyt selvästi erottuva korona.
Jos sen sijaan sopivan pituisia radioaaltoja lähetetään
kuuta kohti, se ei petä meitä.
Vaikka pilvet peittäisivät kuun, radioaallot löytävät tavoitteensa.
Ei siellä voi olla tuulia, ei sadetta eikä sateenkaaria,
ei ukonilmoja enempää kuin jyrinääkään.
Suljettu asunto henkilökuntaa varten. Kuutieteellinen laboratorio.
Piikennomatto (musta, jotta se imisi auringonvaloa).


(lauseet löydetty ja muunneltu lasten kuu-tietokirjasta)

Kylmäpihlaja 2

"Raidallinen taivas? Miksi puhuttelet? Oliko kaiken meneminen sen tarpeellista menemistä, onko sinut kynnetty vai ovatko isot kynnet, kun hohdat noin?

Olenko milloinkaan tehnyt mitään asiaa oikein? Muste kastellaan ja se laajenee. Synnyinkö oikein? Alakuloiset maalatut eläinhahmot tunnustivat puolestani.

Kylmäpihlaja ja sen yllä aamulla raidallinen taivas, mitä pyydät? Mitä en vielä antanut mieleni pohjalta? Jokin on siellä kuin puutteen säkissä odottamassa tarpeen päivää.

Tunnustan, tunnustan, tunnustan. Miksi sinä vielä? Kuljet aaltoina yli itsesi. Kuljetat valoa poikki itsesi ja puiden ja minunkin.

Kiikaroin linnun punaista vatsaa, ja lintu hinkkaa päätään mustaan oksaan kuin kissa, taivas hohtaa sen yllä, ja jokin tehdään oikein."

Kylmäpihlaja

"Jäiset punaiset marjat suuhun, niin että ne jonain päivänä sulavat. Että jaksaisimme odottaa sitä päivää jolloin näemme sinut ja ymmärrämme kaiken. Että jaksat Kylmäpihlaja seistä sielun maisemassa ja sanella, rauhallisesti, sitä mitä hitaasti virtaileva mahla suonissasi tietää. Sillä talven hidas viisaus ainoana voi auttaa. Kesän tullessa kaikki kukkii silmänräpäyksessä ohi silmien ja surisee korvissa, siksi ei kesä nyt tulekaan, ei sinulle Kylmäpihlaja eikä minulle tässä allasi marjoja suussa. Yritän maistaa tämän maiseman silmieni takana ja yritän maistaa tämän todellisen maailman, se maistuu pakkaselta, se tulee sisäänhengityksellä sisään. Annoit minulle pitkän palmikon ja hidasta viisautta, jota en osaa arvostaa. Anna minun seistä tässä kylmässä maisemassa palelemassa ja sitten kävellä edestakaisin etten palelisi ja anna runkosi vasten, niin kuin minäkin annan ja painaudun. Niin yritän antaa ja painautua, ettei jää olisi kuitenkaan ikuinen, ainoastaan pitkä. Että saisin elämän jäseniini ja että suuni sulattaisi. Olen toivoton ja kunnoton ja sinun juuriesi oikeuden mukaan ahmaisema, jäädyn mukanasi yöllä. Tai jäisessä maisemassa jäädyn kun en ajoissa ymmärtänyt. Mutta sitten jokin hidas virtaa lähellä olennon sisällä rungossa ja vaatii sen kunnioituksen joka sille kuuluu. Odotus, Kylmäpihlaja."

Huomautus

En osaa kertoa mitään tästä eikä tässä ehkä mitään kerrottavaa olekaan, miksi olisi, miksi jokainen paine joka tulee kämmenselkien yläpuolelta, niskan takaa ja ohimoiden alapuolelta ja siirtyy siitä kaarevasti silmien ympärille ja rintakehälle, olisi kertomisen arvoinen. Toisin sanoen jokainen päivä, joka tulee puolivalmiina hahmoina korvien takaa ja ohimoilta, sekä kämmenien välistä, silmien eteen ja nilkkojen ympärille, on kuitenkin vain yksi päivä tai hetki, yhteenliitettyjen kimppujen punos tai viuhka, jonka varaan voi heittäytyä ja jättäytyä loputtomasti kokemaan sen kerroksia, jotka eivät lopu vaan loppuessaan alkavat uudestaan. Ei ole mitään syytä sille miksi jokainen niistä pitäisi kertoa eikä mitään perustetta sille, miksi yksi kerrottaisiin, toiset ei, eikä liioin mitään mahdollisuutta tehdä yhtäkään tällaista tuntemusten ja ajatusten sidottua nippua ymmärrettäväksi, lehteiltäväksi. Esineistämisen kautta sitä toisinaan yritetään, ollaan kuin kristalloituneessa ajatuksessa. Mutta miksi pysähtyä tähän tai miksi pysähtyä tähänkään? Ei erityistä syytä. Askeleet kirkon portaita ylös, kirkossa ympäri, kirkon portaita alas ovat ohuita viipaleita kokemuksesta joka riittää itselleen eikä juuri mihinkään muuhun, ja pääalttaria ympäröivät maalaukset ovat yhtä lapsellisen näköisiä kuin ennenkin. Kiltisti niissä pyydetään ettei se, mikä on totta, olisi totta sittenkään. Nöyrästi niiden varjossa on kuljettu ja pyydetty, ettei tuntuisi siltä miltä tuntuu, ja laulukin on ollut vain jokin jatkuvasti uudelleen käynnistyvä. Ei siitä ole mitään kerrottavaa, paitsi unennäkö ja vaivannäkö, ja ne ovat vain lauseen puolikas kukin. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, ja jokainen asia kantaa painonsa verran kultaa, varjoisat veet, painavaa kultaa ohuina lastuina, niin varjoisat veet.

Radionauhurin antenni pyörii sumussa eikä löydä kuin sumua kuin kohinaa, sitä on sormilla tuettava tai ikkunaa vasten se malttaa levätä hetken ja soittaa. Kivet ovat liukkaat tiivistymistä pienemmästä vedestä, ilmaan sekoittuneesta ilman joukkoon mahtuvasta vedestä. Jopa linnut kahlaavat siipinensä taivaassa kuin vedessä. Radio soittaa vanhan puusepän ajatuksia hänen joka jo melkein satavuotias. Sitten jonkun linnun äänen joka on riittänyt tälle päivälle. Mennyt tästä yli siivet sumussa. Kuin suuri musta räsymatto merikotka leijuu tästä ylitse. Helikopteri kiersi saarta eräänä yönä, palasi selittämättömästä syystä väijymään kylän talojen päälle. Lounainen puhalsi ja sitten tyyntyi, meduusat potkivat, hehkuivat suuren laiturin luona, hetken meri oli paikallaan ja sitten koillinen alkoi tuulla, pohjoinen, lopulta länsiluode, niin tuuli oli jälleen pyörähtämässä saaren ympäri. Ilmavirtaus nuolaisi sitä ympyriäisesti. Sumu irtosi kivistä ja meni. Minne meni, kysymys joka koskee kotkaa yhtä hyvin tai huonosti. Aivan siipien kärjet pehmeästi kohotettuna mistä näkyy ettei siipeä tarvitse jännittää. Siipi kuin ruusun terälehti on auennut ja täynnä elämän nesteitä mutta pehmeä ja rento. Vaaleanpunaisen musta kotkan siipi. Siniseksi maalatun pikku kirkon urkuharmooni josta radion viisto antenni poimii kuin puukeppi hattaran tai vihreää levää, virren 632: Nyt ylös sieluni.

Uudessa Valamossa, huhtikuussa 2006

Hän pysähtyi käsi ovenkahvalla ja ajatteli: "Menet nyt vain sinne huoneeseesi ja nukut". Hän pysähtyi ja ajatteli: "Miksi minä käytän itsestäni pronominia sinä" ja sitten hän ajatteli: "Äsken sinä käytit pronominia minä".

Ulkosaari

Syön ketsuppia, sinappia, tabascoa ja hp-kastiketta perunoiden päällä, en muuta, sillä muuta ei ole. Odotan laivaa jolla menen yksin saareen. Jokainen moottori toimittaa omaa tehtäväänsä ja sisäsaaristo on herttainen syksyn tultua. Täynnä muistoja ja ansaittua tyytyväisyyttä se on. Jokainen moottori tarjoaa oman sylinsä ja jylinänsä. Tahtoisin laskeutua mieleni pohjalle ja olla siinä huoneessa kaiken sen joukossa mitä siellä on vaikka joutuisin häkkiin arvaamattomien eläinten kanssa. Päästäisin ne häkeistä ja kohottaisin ääneni ja sanoisin: tämä on oma mieleni, miten minulle voisi täällä mitään sattua? Laiva ei vie minua saareen yksin vaan mukana ovat jäätelöä syövät lapset. Kesä on ollut heille täynnä uusia taitoja, he osaavat nyt valmistaa puusta ja viemäriputkesta jalkajousen. Olen menossa yksin saareen jossa olen valmistautunut kohtaamaan itseni. Odotan itseäni laiturilla ja kerron miten huonosti yksinäisyys minulle sopii ja miten kummalliseksi tunnen oloni mutta ettei siitä sen enempää. Muita keskustelunaiheita joista vaikenemme: se miten mikä tahansa suuri luonnon ilmentymä kysyy ihmisparalta ne kysymykset joilta hän tahtoisi olla rauhassa. Ikään kuin ojennamme ne meren tai vuoren käteen saman tien kun sitä lähestymme, ne ovat passi sen läheisyyteen. Menimme hakemaan jotakin muuta kuin itseämme ja itsemme saimme. Siksi yritämme välttää jäämästä kahden meren tai vuoren kanssa. Mutta nyt tuskin niin tapahtuisikaan sillä meitä on jo kolme. Kun tulivuori purkautui Islannissa juuri tämä laiva sattui kulkemaan siellä reitillään. Merivesi oli kilometrin säteeltä seitsemänkymmentäasteista. Silloinko syntyi se uusi saari? kysyy toinen mies. Silloin, vastaa ensimmäinen ja jatkaa kertomustaan: kalat nousivat keitettyinä pintaan ja haaskalinnut poimivat ne. Mitä ihmiset tekivät? toinen kysyy. Ihmiset, no sanotaan että kaikki olivat teltoissa niityillä ja rakastelivat, muuta ei ollut tehtävissä. Ja uudelle saarelle ei saanut mennä kukaan muuten kuin steriileissä varusteissa, niin nähtäisiin mitä sinne kasvaa ensimmäiseksi. Mutta nyt en enää kuule keskustelun jatkoa sillä olemme tulleet saareen ja pauhina syntynyt sen ympärille. Kun tulivuori purkautui se asetti kysymykset aika yksinkertaisiksi, kaiken alku, herkkä toive.

Kohtuuton kuvaus olemisesta

Kokonaan jäykistyneen mieleni pinnalle alkaa nousta rakenteisiin piiloutuneita nyt kun tilanne näyttää rauhalliselta. Sermejä ja esirippuja laskeutuu ja olen yhteydessä eri lihasryhmiini niin että voisin antaa niille käskyjä. Harjoittelen tätä tilaa koska vasta eilen sain päähäni narrinhatun ja nyt minun on viivyttävä ikivanhassa harjoituksessa, siinä, että jätän antamatta tarkoin harkitut käskyt. Melkein näen miten pienet sanansaattajat ovat liikkumattomina valmiusasennoissaan, rentoutuneina ja räjähtävää voimaa täynnä. Samanaikaisesti kokonaan jäykistyneen mieleni kolosista nousee pinnalle niitä joita en hallitse. Valmiusasentojen sijaan ne ovat jatkuvassa levottomassa liikkeessä. Ne suuntautuvat miten suuntautuvat, ne sinkoavat jollekin radalle sattumanvaraisesti sillä hetkellä kun pieni jousi niissä napsahtaa jännityksestään. Nyt ne ryntäävät piirittämään teitä. Olette menossa toiseen suuntaan mutta ne saavat teidät kiinni. Kävelette niille liian hitaasti ja ne kadottavat teidät. Kommunikaatio tapahtuu sillä hetkellä kun yksi ilmaan heitetty pallo ja toinen suoraan eteenpäin heitetty leikkaavat liikeradoillaan. Koko hovi on kerääntynyt katsomaan taidokasta mekaanista mallia jossa planeetat ja tähdet kiertävät. Yksi yrittää saada päänsä ja olkapäänsä sovitettua ihmismuurin aukkoon nähdäkseen paremmin. Joku luovuttaa ja kiertää kaarevassa liikkeessä vastapuolelle ja aiheuttaa magneettisen vetovoiman toiseen, tämä tiedottomassa nokkeluudessaan leikkaa hänen ratansa kuin sattumalta. Joku ymmärtää salamannopeasti että hänen on turvauduttava huoneen seinien ja lattian takana kulkeviin käytäviin ja noustava pinnalle siinä missä hänen kohtalonsa ja rohkeutensa osoittaa. Jokainen noudattaa monimutkaista mallia kykyjensä mukaan. Kukaan ei ole vuosisatoihin suoraan pyytänyt mitään tai tuntenut sisuksissaan koko oman periaatteensa luukehikkoa. Kukaan ei ole jatkanut alkuperäisellä liikkeelle sysätyllä radallaan muiden voimien vaikuttamatta. Jokainen hellii vieraanaan kahta tai kolmea naamioitua loukkausta kerrallaan. Jokaisen mieli jäykistyy luonnottomiin asentoihin. On vuosia siitä kun kenelläkään oli oikeutensa mukainen paikka.

Mutta olisiko kuitenkin parempi katsella mielessään kukkasia, kauniita kukkasia jotka tuijottavat vastaan. Luonto on luonut niille kasvot joilla houkutella kohtaamiseen, ja sen sivuvaikutuksissa me kiemurtelemme. Olemme joutuneet jonkin meitä suuremman syötiksi. Herää! Joskus se sanotaan: herää rakkaani tai toistetaan vain äänettä itselle herää rakkaus. Ja kuullaan lähes niin kuin joka puolelta maailmaa tuo sama kutsu ja ehdottomasti naurettavimmillaan oleva ihminen, ihmisestä lähtevä ääni. Se joka ei ymmärrä toisen turhaa kaipuuta ei ymmärrä mitään näkemäänsä. Pitää erikseen ymmärtää kaipuu ja turhuus. Ei samalla kertaa vaan ensin toinen, sitten toinen. Sitten voi lähteä kohtaamisiin. Vyötettynä. Koko maailmasta kohoaa höyryä. Miten hitaasti sinä liikutkaan näkökentässä. En erota oletko menossa kohti vai pois, näen liikkeesi vain yhden ulottuvuuden suhteen ja olet lisäksi taustastasi irrotettu. Eleesi näyttävät pantomiimilta, en tiedä minkä puoleen kumarrut ja mikä herätti tarkkaavaisuutesi tuolla päin. Tavatakseni sinut nyt minun pitäisi sanoa itselleni: herää. Pelkään juuttuvani unen ja valveen rajalle, missä suunnaton puu tempaa minut heilahdukseen, ja unohdusta pelkään, niitä pelkään joita on aina pelätty. Olen hovissa tunnettu ja vilahdin juuri huoneen nurkassa huppu kasvoillani. En sattumalta.

On rauhoituttu lauluun ja jäykkyys on sulanut jäsenistä. On otettu suuhun jokin anatomisesti muotoiltu lohtu joka ei voi koskaan olla se. On kuin koko maailma olisi höyryävänä yhdessä tehnyt niin. Vain totaalinen lohtu on lohtu. Näinkö kaiken on oltava?

Minä yksin

En ole riisunut takkiani vaan istunut se päällä
ystäväni nojatuoliin. Takkini sinisistä hihoista
pistävät puseron punaiset hihat. Kaulahuivi on
kaulassa ja pääni on painunut kevyesti, katson
jalkojani. Istun puoliksi risti-istunnassa niin
että toinen jalka on koukussa toisen alla ja toisen
varpaat hipovat lattiaa. Jalassa on siniset sukat
ja verkkosukat niiden päällä. Syliini on tullut
ystäväni kissa joka tahtoo olla sylissä. Kissa
nousee ja laskee hengitykseni mukana. Kädessäni
on puhelin jonka vihreä valo kohta sammuu.