Faasimuutos: phaasjoki.wordpress.com

Aurinko valaisee männyn kun se ojentelee käsiään. Sen kaarnasta kurkistaa henki. On paljon mikä on mennyttä, ja tähän hetkeen tavoitettuna vielä se, mikä muuttuu. Aivan lyhyenä koimme ajanjakson jolloin pelkäsimme sen menettämistä. Nyt muistamme sen, ja muistelemme sitä: miten ääni kulki kiharaista muovilankaa pitkin ja eteni aina lampaan sarvea muistuttavaan kädensijaan, miksi sitä kutsuttiin kun se nostettiin korvalle. Siihen liittyi paljon jännitystä. Ja oli epäselvää, niin monta asiaa etten enää muistakaan. Palaan vielä siihen että männyn kaarnasta kurkistaa henki. En ajatellutkaan että päästäisit sitä ohitse. En tiedä miksi sanoin sillä tavalla. Viime päivinä olen yrittänyt tavoittaa maailmaa kokonaisuutena, joka huolehtii itsestään. Mutta ihmisen kohdalla se toimii näin: ihminen katsoo jotakin ja lähettää siihen henkensä, sieltä se katsoo häntä takaisin. Eläinten silmistä häntä katsoo myös takaisin jokin. Eläin itse?

Lahdenväylä kuulostaa vaimennetulta. On kuin täällä soisivat kellot. Kivikkokasvi paljastuu ornamenttina kalliorinteellä, lumi on siitä kohtaa pudonnut omasta painostaan. Olen vilustunut enkä tänään voi luoksesi tulla. Varmaankin soit Lammassaaressa, putoilet ja kieput ilmassa tuskin silminnähtävänä, vain aurinkoa vasten. Katson ikkunoistani kiiruhtavia pilviä, kun aurinkoiset pakkaspäivät jatkuvat. Lumiset kuuset nukkuvat. Jää naukuu ja kuorsaa. Talvella kuuluu ääniä, jotka eivät ole peräisin mistään elollisesta, ääniä joilla ei ole suuta. Toisiaan vasten kirskuvat puut ovat soittimia, eivät ne puhu. Tuuli tai pakkanen soittaa helisevää jäistä puuta... Puu kolisee paikallaan. Pelkkä veden olomuotojen muutos ääntelee siinä. Onko talvi jännittynyt? Kokemus ei sitä hyväksy.
Meri on jäässä Säppiin asti: lahdelta katsottuna horisonttia vallassaan pitävä pörrötukkainen, laakea saari. Nyt se on aloillaan, sinne menee valkoinen, hauras tie, leveä kaulus sen kaulassa. Jänis voisi sen ylittää. Kettu voisi juosta sen yli.
Ilmassa on makea tuoksu. Kuin värit puhdistaisivat toisensa. Oksissa on jonkinlaista riemua joka varmastikin on peräisin kirjoista. Niiden kirjojen paperi olisi toiselta puolelta sileää, toiselta huokoisen karheata. Kuitenkin vain niiden lehtien, joille kuvat on painettu. Mutta lämminsävyiset kuvat eivät ollenkaan muistuta näitä värejä. Tässä maisemassa keltainen ei ole sekoitettunut muihin väreihin vaan on läiskinä siellä, minne aurinko suoraan osuu: taivas on taittamattoman sininen ja lumen värit murtuvat ennemminkin harmaaseen, kuitenkin sellaiseen, joka yhä hehkuu imemäänsä valoa. Valo ei ole kylmä, se on jäätynyt. Se on vain jään läpi kulkenut. Talvi on hiljainen ja eristäytynyt, lukuun ottamatta kellonsoittoa, lukuun ottamatta lintuja, jotka ilmaantuvat kohta, ja sydäntä pakahduttavaa seurallisuutta. Talvi muistuttaa lukemista.

Lapsi juoksee ylös kotipihansa lumista rinnettä,
kaikki on mustavalkoista, mutta kaiken ylle on vielä vedetty
hämärrysverho, niin että hänen on helppo kadota,
kulkea porttien ali ja käytävien sivuitse.
Omien askeltensa vierellä puoliksi juosta ylös
upottavassa ja narisevassa lumessa. Se on pehmeää ja
tarrautuvaa. Se on kaikkialla. Sitä koskettamalla
voi koskettaa kotipihaa, mutta myös maailmaa
sen ulkopuolella, sekä maailmaa sen alapuolella,
myös maailmaa välittömästi sen yläpuolella,
hengessä, kämmenellä. Silmiin keräytyy sumua,
silmäripset ovat jäässä, henki puhaltaa ylöspäin,
kaulaliinan sisältä, nenä ja poskipäät kastuvat,
otsahiukset kastuvat ja jäätyvät, käsissä on lapaset
joihin jäästä on kasvanut mosaiikkinen pinta
kuin sille merenpohjan tajuttomalle eliölle joka
lajittelee hiekanhyviä kuorekseen.
Yksi iso moottoritie kohisee oikealla,
ja jos kuuntelee tarkasti, vasemmalla erottaa toisen,
näiden liikkuvien, harmaansävyisten linjojen väliin
jää lapsen tarpoma ja juoksema rinne,
ja avautuvassa tilassa, sillä moottoritiet yhtenevät
takanapäin ja edessäpäin kulkevat etäämmäs toisistaan,
tässä avautuvassa kiilassa rinne kulkee ylös
ja sen toisessa päässä on metsä.
Metsässä soi musiikki, ja lumi putoaa korkean kuusen latvasta
ja hajoaa matkalla kuin suuren vesiputouksen höyrystyvä vesi.
Jokainen lumen partikkeli, jolla ei nimeäkään ole, jättää
oman painaumansa pehmeään hankeen,
niin juurisatanutta on lumi,
joka tuntuu olevan kaikkialla, selittämättömästi hiuksissa.
Lapsi on ottanut kyllin monta askelta poispäin ajatuksesta,
joka hänellä oli mukanaan oviaukossa seistessä.
Hän voisi joskus vetää sitä mukanaan pulkassa
ja katsoa miten kauas sen kanssa pääsee,
mutta nyt se on hajonnut metsän eri oksille.
Monille rungoille. Lapsi pysähtyy nyt puiden keskelle.
Hänellä on päällään: ja hän kertoo mielessään vaatteensa.
Sekä miten hänen hiuksensa ovat kiinnitetyt.

Tunsin että se liikkui eilen St Nikolain kirkossa edestakaisin.
Tuli välillä kuin jänis ikkuna-aukoista
ja lensi kuin lintu läpi keskilaivan ja katosta ulos.
Se liikkuu usein konsertissa, kun musiikki
suihkii puolana tilassa perässään ajan lanka.
Jotain häivähtää mielessä ja vie huomion, ja taas huomio on viety.
Jotain vilahtaa ikkunoista sisään ja jälleen ulos
ja vie huomion eikä palauta sitä.

Kysyttävä kysymys

Tieto avaruudesta, jonka vain tieto toisista ihmisistä voi hiljentää.
Tieto huudosta, jonka vain rauhallinen uni voi hiljentää.
Tieto siitä, että kaikki syntyi ehdottomasti näin.
Kohtalonusko jota jatkuvasti koetellaan.
Sattuma jonka nimeä ei enää kukaan tunne.
Kukaan ei enää kysy, kohtaloko vai sattuma.
Sitä näytelmää pelattiin marionettien teatterissa kerran
mutta nyt se on unohtunut.
Mutta jokaisella on kuitenkin mukanaan kysyttävä kysymys.
Jos sen voisi nähdä, se olisi kuin jonkinlainen nuuskiva pölynimuri,
mutta elävä, orgaanisesti kantajassaan kiinni, ja aktiivinen.

Taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se ei edusta minun makuani,
se on vain veistoksen mahdollisuus.
Ehkä maailmassa noita hauraita esineitä
voisi kuitenkin säilyttää.
Voisin syödä mustat paperista taitellut kirjaimet,
tai ehkä niistä voitaisiin jotenkin huolehtia.

Niin kevyt kappale että se on liimattava alustaansa.
Ontto, mutta täysinäisen vaikutelman tekevä veistos.
Kaikki näyttää joltakin muulta, mutta ei lopulta miltään,
ei myöskään itseltään, vaan ajatukselta ja mallilta.
Keskellä kulkee taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se mitä hän rakastaa on yhä kaukana sekä sisäpuolella.
Hän on varmasti tehnyt tämän kaiken itseään varten
sekä niille joita hän rakastaa. Hänen mielensä on askarrellut.
Tietämättä itsekään mihin on menossa hän on seurannut
minne muodot häntä vievät. Muodot ovat halunneet kertautua.
Niiden suurin halu on ollut säännönmukaisuus,
ja hän on leikkinyt niiden kanssa: pudottanut ne kädestään,
ja sitten katsellut, kun uusi järjestys toistuu.
Näkymättömät hyönteisten tavoin toimivat periaatteet,
jotka etsivät kaavan mahdollisuuden ja toteuttavat sen,
samat eliöt, jotka ohjaavat silmää tapetilla tai verhojen kuviossa.
Hän on aina antanut niille materiaalia ja seurannut niitä.
Mutta hän ei ole missään vaiheessa rakastanut työtään,
kappaleita, niiden järjestystä, niiden materiaalia.
Niin siitä ei ole tullut hänen kuvaansa, eikä minkään sellaisen kuvaa,
mitä hän rakastaa. Se on säilynyt vapaana.

En kuitenkaan tiedä, mitä maailmaan on tullut silloin
kun siihen on tullut tuo vapaa muoto
joka antaa taiteilijan rakastetunkin kulkea maailmassa vapaana.
Ajatukselle on annettu hahmo, ja kun seuraamme taiteilijaa
ajatuksen seassa, emme kadota häntä vaan pysymme mukana
kuin noiden hyönteisten tavoin toimivien periaatteiden taluttama silmä.
Huomaamme ettei se ole edes ajatuksen hahmo.
Se on sitä maisemaa, missä ajatus saattaa harhailla.
Se on tuskallisen systemaattista, pitkästyttävää, ihmiselle vierasta,
siitä ei ole muuta todistetta kuin uni, jonka kerran näin:
kesä oli tullut pelkistettynä pintana ikkunoiden taakse
kauttaaltaan siinä värissä, jonka koodi sen ajan tietokoneissa oli x.
Siitä huolimatta olin unessa hyvin onnellinen.
Kun siis sille maisemalle, jossa ajatus kulkee, on annettu hahmo,
on oikeastaan luotu jotakin ajatukselle itselleen,
puisto, jossa se saa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa,
välittämättä meistä, maailmastamme ja siitä, mitä rakastamme.

Kerrokset lepäävät toistensa päällä. Kun virtauksen voima kaivertaa niitä, ne paljastavat keskinäiset suhteensa. Syksyn alku, kun rintakehässä on tyhjää, on silti muistuma kaikista menneistä alkamisista jolloin rinnassa oli niin täyttä. Mutta tapahtuu jotain muuta: tällä hetkellä ei ole omaa materiaaliaan, vaan se eletään kokonaan menneen kautta. Tähän kohtaan jää aukko.

Heräsin aamuhämärässä ja pieni rannekelloni laukkasi ympäri, ympäri...
Minun pitäisi yrittää elää välillä muusta kuin muistoista,
niin kuin olen nyt tottunut. Ehkä sinä voisit auttaa minua siinä.
Se alkoi hyvin, ymmärsin, ettei mennyt ole hukassa,
kuinka rikkaaksi tunsin itseni.
Luen vain vanhoja sanomalehtiä. Vanhoja kirjeitä...
Mutta sinun pitää ymmärtää millainen rikas seutu se on.
On esimerkiksi mahdollista nähdä, miten mehevää ruoho on,
kuinka sitä tekisi mieli haukata iso suullinen.
Ja miten aallot ovat jo tulossa kun vuorovesi nousee,
kermaiset aallot täynnä napattavaa kalaa.
Kun asuu muistoissa, saa myös kaikkien toisten muistot.
Tuolla on ihastuttava pieni kulkue pilviä horisontissa.
Meri on tänään valoisa kuin lupaus.
Haluaisin istua nyt kanssasi, en nurmikolla vaan jonkin puun alla
niin että se häikäisevä kirkkaus on juuri ulottuvilla.
Siten, että saatte onkalon... ehkä on pysähdyttävä tyhjyyden
ympärille hetkeksi ilman yhtäkään tuoksua tai kuvaa,
sitten se voi taas lähteä liikkelle, kudin,
paennut silmukka on poimittu takaisin...

"Niin että saatte onkalon"

Piano seisoi edelleen siinä missä ehkä muistat sen olleen, kaunis taffelipiano jossa on ne puiset vasarat. Olin uneksinut että minulla olisi jotain soitettavaa, sillä en ollut päässyt pianon ääreen niin moneen vuoteen. Unessa minulle kerrottiin, että pianon päällä on joitakin Satien kappaleita, ja voitko kuvitella, niin todella olikin! Joku oli hankkinut kopioita ja sitten jättänyt ne sinne. Ryhdyin heti kokeilemaan niitä, kunhan oli tullut ilta ja kaikki olivat vetäytyneet siitä osasta taloa. Toivon, ettei yläkerran huoneisiin kovin selvästi kuuluisi soitto alakerran kulmahuoneesta. Uskon että talon seinät ovat paksut ja sitäpaitsi huone on niin täynnä mattoja, kankaita ja pehmeitä sohvia. Tuntui sanomattoman ihanalta kun Gnossiennet, joita silloin soitin soittamasta päästyäni, vähitellen muistuivat mieleeni. Saatoin keskittyä saamaan sormiini pehmeän kosketuksen niin, että soinnut soivat täysinäisinä ja juoksutukset tasaisina. Minulla oli aikaa ajatella myös tyylimerkintöjä: ”omaa itseänne kysyen”, ”niin että saatte onkalon”. Näitä kappaleita ei soiteta nopeasti vaan niissä kuljetaan, niiden avulla voi pidätellä aikaa kuin pysähtyisi hetkeksi tarkastelemaan jotain näkemäänsä. Nuorempana tavoitteeni oli soittaa kolme Gymnopedietä siten, että itse nukahdan kesken soiton! Nyt tunsin että koko ihana kulmahuone oli minun, ja sitten sohvaryhmät täyttyivät kuvitellusta seurasta. Se ei ollut konsertti vaan yksinkertaista yhdessäoloa. Joku soittaa pianoa. Soiton vaiettua keskustelu jatkuu, toiset lukevat kirjaa. Ulkona puutarhassa pimeys jatkuu kuin mitään ei tapahtuisi. Välillä jotain pientä tapahtuu, joku avaa oven kuistille ja haistelee ilmaa. Meri puuskahtaa alhaalla. Vetäytyy ja huoahtaa jälleen. Kuohu kuohun päällä se astelee rantaan. Välillä jyrkemmässä kulmassa, toisinaan jo valmiiksi taittuneena. Aivan pienet ja kämmeneenmahtuvat kivet pyörivät toistensa yli vetäytyvän aallon mukana. Ne ropisevat pehmeästi. Suljin oven ja menin takaisin kulmahuoneeseen ja istuin vuorotellen kaikissa nojatuoleissa, jalat koottuina risti-istuntaan.

Sedimentit

On voimia jotka vaikuttavat uskomattoman pienellä säteellä, vain siellä missä tarvitaan. Niiden tarkoitus on pitää atomiydin koossa, eikä niitä atomiytimen ulkopuolella enää tunneta. Joskus maailman lapsuudessa kai kuviteltiin että pölynhiukkasessa voisi olla toinen maailma tai että meidän maailmamme voisi pyöristyä marmorikuulaksi jonka seuraavan mittakaavan olento pudottaa hyppysistään. On houkuttelevaa nähdä atomissa aurinkokunnan rakenne, mutta mikään sellainen ei ole milloinkaan ollut totta. Ei ole loputtomuutta, merihevosten laakso ei tule vastaan jokaisessa suunnassa, vaan toisessa suunnassa on käsittämätön säikeiden maailma, toisessa galaksijoukkojen järkevä etäisyys toisistaan. Emmekä me, kolmiulotteiset olennot, joilla on ruumis, voisi olla olemassa missään muussa mittakaavassa.

Ihmeellinen valo, totta kai minun pitää mennä, minä menen aivan pian. Tullessani tähän pieneen huoneeseen luulen, että täällä on sytytetty lamppu, mutta se on todellakin ulkoa tuleva valo noin lämpimän keltaisena. Ikkunan edessä seisoo harmaa kirkko. Jollakin tavalla se on vanha lady, siinä on jotain hattupäistä, mutta sen sisällä kaikki paitsi sydämellinen vakavuus saa väistyä. Kohta aurinko tulee esiin tornin takaa, sitten se jatkaa toisen tornin taakse ja viipyy siellä, kolmannen tornin takana, kunnes laskee mereen kurkistaen hieman. Minun on mentävä sitä vastaan. Jokainen askel tekee minut helposti sairaaksi, ei minun ole hyvä missään. Veri ei virtaa kunnolla. Mutta tässä vaivaisessa tilassanikin pääsen rantaan valkoisten hevosten luokse. Tuuli avaa ikkunan raolleen ja punaisen unikon siipimäinen terälehti putoaa. Aurinko paistaa nyt silmiin, on mentävä sitä vastaan.

Tiedän että sekä etelään että pohjoiseen päin rannikkoa pitkin löytyy kiinnostavia sedimenttejä. Voisin kumartua ja kahmaista käteni täyteen fossiileja. Arkaaisen ravun pää on kuin koiran, kuonomainen. Mustekala, jolla on kartiokuori, herättää hellyyttä, siinä se kelluu, epäkäytännöllinen, ei osaa irrottaa. Neljä vuotta sitten autoilimme suuren ohjaajan saareen, jossa kivet ovat jääneet seisomaan. Autoillessamme pysähdyimme joskus kun kartassa näkyi nähtävyyden merkki, sama, jonka voi nähdä korvameduusan sisällä. Kerran polku johti yksinkertaisesti muutaman kiven luokse. Ne olivat kerran muodostaneet jonkinlaisen rakennuksen, olleet osana siinä, tai ehkä vain sen lähettyvillä. Vilken sevärdighet, sanoi yksi meistä. Hän oli pettynyt. Minun ongelmani kenties oli, etten osannut koskaan pettyä.

Luen fossiileista ja luen, miten tärkeää on tietää tektonisista liikkeistä ymmärtääkseen tätä kaikkea. Jotta todella voisi ymmärtää kaiken olisi yrittävä kahlata lävitse myös kosmologiaa ja pysähdyttävä erityisesti niissä paikoissa, joissa mieli äkisti kääntyy nurin. Tuntuu kuin kasvot vääntyisivät sillä näköala vääntyy, kuin sillä tarkastelijalla, joka sijaitsisi kaiken alussa. Kaikki sulaa ja kiertyy. Se on hyödyllinen mielikuva. Aurinko paistaa vielä hetken ajan silmiin, sitten siirtyy Pyhän Rouvan tornin taakse. Aurinko paistaa vielä hetken ja sitten sen polttoaine on käytetty loppuun. Maailmankaikkeus laajenee vielä jonkin aikaa ja sitten sen energia on lähes käytetty loppuun. Mutta on väärin olettaa että ainoastaan tässä vielä verraten kiihkeässä vaiheessa, jossa kolmiulotteista hiilivetyelämää voi esiintyä, tapahtuisi kiinnostavia tapahtumia. Kiinnostavia tapahtumia voi löytää mistä tahansa kohdasta maailmankaikkeuden elämänkaarta.

Sääksikamera

Sydän lyö rauhallisesti. Sääksi ei ole pesällään. Veden pintaan osuu kauempana auringonvalo. Valo on virtaamassa selkää pitkin pois. Kuva odottaa lintua. Leipä tuoksuu. Yhden talven lumi on satanut pesän päälle, se on paikallaan, sääksi palaa. Se on palannut. Aurinko paistaa sen sulille. Sydän lyö linnusydämen tahtiin, nopeasti. Kuvassa, poissa.

Valo on jättämässä pihan ja männyn, jonka runko tavoittaa laskevaa aurinkoa. Toiveet ovat asettumassa paikoilleen, tyhjä pesä, tyhjä puutarha. Lintu kuvassa kymmenen sekunttia, siivet koholla. Vesi punertaa. Lintu katsoo kohti. Sydän lyö rauhallisesti. Leipä on hapatettua, hyvää leipää. Se, mikä ei tänään tapahtunut, on kadonnut. Pesä on vanha, leivän juuri. Vanha astia. Uusi, tuore vuosi, joka kerää valoa. Kun lintu nukkuu pesässään, kuva on pimeä, ja sydän lyö.

Sääksi on pesässä. Sen niskahöyhenet pörrössä. On tuulinen päivä, viimeöinen kuun pyöreys pyyhkiytyi pois. Ja nyt valoa taivutteleva pilviharso auringon edessä, kohoilevia laineita ja tuulta. Posti ei ole vielä tullut. Ehkä se ei tulekaan. Pää kääntyneenä sääksi puhdistaa selkähöyheniä. Se asettelee pesän risuja. Kuin ihminen järjestäisi kynät, varren ja terät, mustepullon, liidut ja hiilikumin kaikki tarkkaan järjestykseen. Päätä pakottaa, tuuli on kääntymässä. Tuuli käy korviin ja hajanainen valo silmiin.

Tuuli heittää petivaatteita narulla. Pienet risut liikahtelevat kuvassa. Sääksi on pesässä ja odottaa. Linnun mustat ja valkeat sulat siivissä ja rinnassa ja ruskeat höyhenet kaulalla, sen kaksi keltaista silmää katsovat toisinaan kohti, sitten se on kääntänyt päänsä pois ja tuuli osuu sen niskahöyheniin. Silloin se on kuin hahtuvainen voikukka. Ikivanhaa harmaantunutta jäätä saarten ympärillä ohut raita. Puutarhassa viipyy haurastunut lumi, mutta kaikki muu on jo kuivaa ja auringon ja tuulen täyttämää. Odottaminen ja korjailu on nyt tärkein tehtävä. Sääksi katselee selälle päin ja on kuin näkisi tuulen siihen tekemät muodot. Tuuli käy silmiin, aurinko käy siipiin, sydän lyö levottomasti.

Englanti

Innostuneesti kuiskattu keskustelu. Hiljentynyt musiikki, kiihkeä tarve olla hiljaa ja puhua. Ja loputon toivomuslista siinä. Kunpa vuodet eivät olisi kuluneet niin peruuttamattomasti. Tyttöjen huoneissa soi sama musiikki. Ja kun kesä tulee, Englanti avautuu. Meren rannalla pienten kivien päällä he ojentautuvat. Kaikki tungeksii heidän päässään.
Mitä minun pitää tästä ottaa? Mutta lokkeja, ja aurinko. Huvipuisto. Vaatekaupassa on valkoisia ryhdikkäitä paitoja ryhmissä. Ja eräänä aamuna rymistelee linja-auto ja yhä niin vihreinä kasvavat rinteet yllä ja alla, kiviaidat ja pensaikot joista pieni eläin lävitse. Maaseutukaupungin torilla keskellä risti. Vieras leivonnainen. Sitten meri, kohta meri. Tuolla se jo näkyy, sen kutsu on vastustamaton vaikka käsittämätön. Se on vuorovesineen niin toisenlainen. Pitäisikö läksyt muistaa vai unohtaa? Auringon paahtaessa selkää, ja liinaa varovaisilla hiuksilla, on kuin ensimmäistä kertaa jokin todella kasvaisi mielessä. Mutta miten se kerätään talteen? Samat kappaleet joka radiossa ja niitä hyräilee jo taitavasti kesäisellä kielellään. Puhekielellä, joka ei itsekään tunne itseään, ja varoittamatta jotkin tarinoista heräävät eloon, ovatkin kaiken aikaa olleet täällä. Se on tuo kaninkolo, tuo maan loppua kohti kallistuva kivi ja luola. Eikä ehkä milloinkaan ennen ole oikaissut tietään pienen hautausmaan läpi, kukaan toinen ei siitä voi tietää,
saanko minä ottaa tämän? Pehmeällä matolla jalat ja jaloissa yksi kissoista, ruohikko, voileipä, vieraan maan suklaa, kellonlyönti, huudahdus, päivällinen, ja aika on muuttanut tänne. Kasvan nyt täällä. Kirjoitan arasti kertomuksen. Kerron siihen hyvästit. Ajan bussilla, kivet tuoksuvat erilaiselta, ajan kuin tietäisin minne olen menossa. Taas meidät viedään, köysirata vie meitä rehevän metsän yllä kohti rantaa ja uimapuvut tuntuvat vaatteiden alla mutta ajatuksissani olen silti hautausmaa, rautaristi, iso puu, meren kastelemat pyöreät kivet, koulussa. Ranta yhdistää tytöt, auttaa heitä puhumaan ja vaikenemaan, pökerryttää heidät. Jossakin musiikki. Isän ja äidin tohvelit ja koiran rapsutus, grillijuhlat, kolmanneksi viimeinen ilta, näin aika lähestyy loppuaan. Nyt on oikea hetki etsiä huvipuisto, sitä tarkoittavat sanat ovat muodostuneet.

Onnelliset

Kaikki johtuu siitä että me perustimme yhdessä kirpputorin. Tunnetko Susannan? Hän käytännössä asuu siellä. Se on tuo vanha puutalo. Siellä on keittiö, ja wc joka ei toimi. Lattioilla on vielä järjestämätöntä tavaraa, enimmäkseen vaatteita. Järjestämme niitä minkä ehdimme ja myymme sitä mukaa, kuka tahansa saa myös ottaa sen minkä tarvitsee, katso sinäkin onko pinoissa jotain sinulle sopivaa. Tämä on kuin pieni perhe. Tunnemme olomme turvalliseksi, vaikka tietenkin välillä epätodelliseksi. Olet kertonut unistasi, joissa havahdut siihen että sinulla on toinenkin koti, edellinen vuokra-asunto, jota et ole muistanut sanoa irti. Se elää omaa elämäänsä siellä ja odottaa että tulisit käymään, siellä on vielä paljon tavaroitasi, tätä kaikkea, mikä mahdollistaa elämisen, hyviä huoneita ja tilaa. Tässä on jotain samanlaista. Missä tuo talo on, jossa kirpputorinne sijaitsee? Se on kuussa. Tämä ei ole Maa-planeetta vaan sitä kiertävä pieni kuu, ei se Kuu jonka tunnemme, vaan toinen, pienempi. Tänne pääsee helposti, kohta lähtee alus takaisin Maahan. Ota mukaasi minkä tarvitset, muun voit jättää silleen. Kun katsot ulos, ei ensin näytä mitenkään siltä kuin olisit toisella taivaankappaleella. Ikkunoiden takana on lumeton maa ja lehdettömiä puita, piharakennuksia ja naapuritaloja. Mutta kun kurotat edemmäksi näet maaperää halkovan kanjonin jonka pohjalla virtaa vuolas jäinen joki, ja tällaisia muodostumia ei Maassa näe. Villi ja kesytetty ovat täällä rinnakkain, tämä on levoton, vapaa paikka tämä pieni kuu, ja merkillinen tunne jota tunsit noustessasi portaita johtui toisenlaisesta ilmakehästä.

Olin ainoa joka käveli pimeillä vallituksilla. Oikealta tulivat nokkamaiset ja kielimäiset aallot. Niiden väri pimeässä oli himmeä vaahto. Kaupunki ja tähdet valaisivat. Ennen pitkää tuli vasemmalta laiva, joka kulki hunajakennona saarten ohi. Valokennona. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen, valottomissa kallioissa, joista kontrasti on hävinnyt, kohisevassa meressä, sähkössä, joka loistaa tummansinisen keskellä, pimeydessä, pilvenriekaleissa, tähdissä, tuulessa, saaressa, jonka ylle varhainen yö on laskeutunut kuin se olisi aina ollut siinä, taakse jääneissä katuvaloissa ja märässä soratiessä, joka täytyi jalalla tunnustella. Tykeissäkään, joiden piipussa näytti kiiluvan jokin. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen. Ihmistä ei näkynyt ja jos hän olisi näkynyt, hän olisi heittänyt pimeyteen kammotusta. Lumeton merellinen muutaman asteen talvipimeys, metrien sekuntituuli, laiva, pilviä, tähtiä, valoa, kylmän aallon kohinaa. Sukellusvene rannalla talviteloille nostettujen veneiden seurassa. Sukellusvene, kapea valas niiden joukossa. Kurkistava pitkänenäinen sukellusvene pimeässä. Pimeästä erottuva vaalea kylki. Vaalean vaahdon kirjoma kylki, ruostunut, huollettu, hitaasti museoitunut pinta. Se oli nyt rannalla ja vedessä matkasi jotakin muuta. Pullo ja mehiläiskenno. Runot ja ystävällisyys. Toiveet ja arjen hiljainen hohde matkasivat merellä hieman pinnan alla, kelluivat juuri pintaa rikkoen, aaltojen seassa pimeässä.

Akedia

Ihminen irrottaa katseensa työstään, hän tarrautuu linnun lentoon, hän nousee ja astuu lähemmäs ikkunaa. Ihminen huokaisee ja laskee päänsä rinnalle, hän venyttelee, nostaa sitten katseensa ylös ja siinä on taas ikkuna, taivas, lintuja, puita. Hän ravistelee päätään hitaasti ja uittaa samalla kasvojaan maiseman vaikutelmissa. Hän laskee katseensa työhönsä kuin upottaisi kätensä hiekkaan ja nostaa sitten taas kouransa hiekkaa täynnä, ravistelee sen maailmaan ja katsoo ajatuksettomana kaiken hajoamista valossa, hiukkasia. Ihminen tarkentaa silmänsä kauas, sitten lähelle, näkee hiukkasia, vielä lähemmäksi, epätodellinen tunne tulee lievänä huimauksena ja valoa vasten hän näkee näkökenttänsä reunat, myös hiukkaset siinä. Valoa, ilmiöitä, katseen kulkua ja sen osumista hän katsoo, sitten taas työhönsä, kuluu hetki ennen kuin hän tunnistaa sen. Maailmankaikkeuden ravitsemana hän ajattelee jaksavansa nyt tuoreesti ja rennosti käydä työhön. Ihminen nostelee työtään kuin kirjavia tilkkuja käsiinsä ja kääntelee niitä. Hän ajattelee keskittyvänsä, sillä mielikuvissaan hän istuu kauniissa huoneessa lattialla aivan keskellä huonetta ja työ on hänen ympärillään. Tai hän kävelee metsässä ja työ tulee häntä vastaan. Hän irrottaa katseensa työstään ja sulkee silmänsä. Hän kuvittelee että joku tulisi tapaamaan häntä juuri nyt. Ihminen kuvittelee jotakuta ihmistä joka keskeyttää hänen työnsä, mutta hän voisi kertoa työstään ja ymmärtää sen entistä paremmin. Mitä hän sanoisi. Onko hän muuttunut työn mukana? Ajatteleeko hän siitä samoin kuin ennen? Jos hän ei rentoudu, ei työ ole koskaan mahdollista. Hän koettaa ottaa työn käsiinsä hyvin rennosti, kuin se ei painaisi mitään, ja laskea kasvonsa siihen kuin johonkin todesti virvoittavaan, ja sitten tehdä sitä, tehdä työtä, työskennellä, työskennellä.

Pikkukosken suvanto oli jäässä kaikkialta paitsi siitä, missä kone pulputti nelikulmaista avantoa. Alas veteen ja ylös aurinkoon niin että aika katoaa. Ja kun kävelee rannasta poispäin ja käy kurkistamassa kallion taakse, näkee miten joen valkoinen tie jatkaa yläjuoksulle kuusten varjossa. Ei enää tiedä mikä on tie, mikä aukio ja mikä vain maan ja veden pintaa, kartat ovat lakanneet olemasta. Voisi luulla että tämä on suunnaton lattia jolla on valkoinen matto, jollei olisi niin kylmä ja aurinko niin voimakkaana kasvoilla. Ohuet saumat kulkevat jäässä ja viime yönä sataneessa lumessa ne ovat mustat, kun pyyhin lumen pois, ne ovat mustassa jäässä valkeat. Jää on sysimustaa kuin musta peili, kuin kiillotettu musta esine. Mietin hetken miksi jäällä on puukapuloita, kyynärvarren mittaisia ja sopivan kevyitä mutta sitten ajattelin että täällä oli leikitty koirien kanssa. Poimin yhden ja kun kohotin käteni, koira haukahti jossakin ja sitten keppi osui jäähän kumahtaen. Kreikassa nainen näytti valokuvaa jäätyneestä Aurajoesta ja sanoi kysyneensä, mikä on tämä leveä tie, mutta myöhemmin hän ymmärsi kävelleensä jokea pitkin. Nyt mustassa jäässä näkyy valkoinen kolikko, pyöreä kupla, jään sisälle jäänyt kuin valkea kuu mustalla taivaalla. Jään sisässä on kuu, ja sen takana mustuudessa on toisia. Jää on niin paksua että sen sisällä on pyöreitä kuplia, valkoisia kuun kiekkoja, syvyydestä nousevina jonoina.

Veljet juoksevat mereen... Kalastaja pitelee kädessään kalaa totisena... ylpeänä... Päivetys on noussut poskille... tukka näyttää entistä vaaleammalta... Vanha ruuhi palaa juhannuksena... yksikin on pukeutunut kansallispukuun... istuvat kallioilla kukin mielensä mukaan... On pyytänyt poikaa asettumaan suurten kuusten eteen... Pöytä on katettu pihamaalle... kasvupyrähdystään elävän tytön pitkät kintut... Partiovyön solki... Muodikas suikka... pienoiskivääri ei ole lelu... Auringon paahtama seinä, kuva palanut puhki... Rantavesi vilvoittaa pienintä lasta... Soutumatka on lyhyt... kaislikko väylän molemmin puolin... Muistikuvat... Tervapahvi... ja punamulta... Terve ulkoilma... Ystävien sekä naapurin lapset... koulun päättymisen jälkeen... töiden alkamiseen asti... kunnes illat viilenevät... Piippu... Savustus... nuotio... Muurauslaasti... Kunnes illat viilenevät...

Kanahaukka, päiväpetolintu, tuli puutarhaan ja ennen lähtöään istui kahdesti puun oksalla, levitti siipensä ja näytti suurelta. Hyvin samanväriseltä kuin kaikki kasvava, joka on lepotilassa ja jota ei lumi valaise. Raidalliselta, kuin paljaat puut oksineen ja märät koivujen rungot. Pikkulinnut olivat takkuisen syreenipensaan turvassa eivätkä pitäneet meteliä sen enempää kuin tavallisestikaan. Haukan ajoivat pois varikset, tai jokin sen oma havainto, mitä se täällä teki. Sen kaartuva nokka, otsa ja päälaki, sen lennossa leveä pyrstö, sen hiekanväri ja sen koipihöyhenet.

Outo kajastus taivaalla kuin aurinko olisi siellä. Kuljettu matka on verrannollinen, ja niin on aikakin, ilmapatsas, ajatuksen nopeus, kohoava ilma. Onko anteeksiantamatonta kohota näin kaiken kohoavan mukana? Saako nähdä tällaisen hymyilevän avaruuden, esimerkiksi syntymäpäivänään, lahjaksi pimeimpänä päivänä. Kun on varttunut ymmärtämään sen merkityksen. Harvoin saa tehdä tekoja. Onko siis sopivaa kohota tällaisen laulun mukana keinumaan ja soimaan kuin kello? Jos pääsee sivuovesta ilmaiseksi konserttiin, ja etsii paikan ketään häiritsemättä, voiko pitää saamansa musiikin?

Suuri punaruskea kukkaruukku on käännetty nurin ja istuu lumessa kuin kurpitsa, pihan laitimmaiset, korkeat lehdettömät puut ovat täynnä lintuja, lumi putoilee pyyhkeinä tai lehtipinkkoina räystäältä. Olen ollut hyvällä tuulella jo kauan, ehkä koko elämäni, en ole varma minkä ikäinen olen. On keskipäivä.
Takapihan ovi jää raolleen, kengännauhat on sullottu kengän sisään, ei solmittu, jäljet jäävät lumeen. Lämmin karkaa ulos, kädet puuskassa palelevat vähän, aika ei kulu juuri ollenkaan kun puiden välistä katsotaan tuonne missä ovat pellot ja metsä. On vielä matala joulukuun päivä.
Joku on vanhempi, toinen nuorempi, kuljemme puoliunessa. Tulee talvipäivänseisaus, pieni koira on syntynyt ja sitä odotetaan enemmän kuin joulua. Odotan vielä jotakin ennen kuin herään. Keinahtelen hiljaa onnekkuudessani enkä tiedä miten vanha olen. Osa lumesta sulaa, sitten tulee jälleen yö ja antaa uutta.

Laiskurin päivät kuluvat kylmän ja lämpimän vyöhykkeen välillä liikkuessa. Kuin kissa hän haluaa nukahtaa, mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ei hän halua vaipua pois maailmasta vaan säilyttää siihen yhä näköyhteyden. Unen rajalla hän mietiskelee unta ja valvetta. Hän kysyy itseltään loputtomasti: mikä minut tässä pitää? Miksi en vajoa lämpimän pielukseni läpi, miksi en singahda ilmaan? Miksi vereni kiertää ja lämmittää ja jäähdyttää minua?

Onko minulla mitään sanottavaa? Mieluiten jotakin minkä sanoin jo eilen. Varmastikaan se ei tullut kunnolla sanotuksi ja tahtoisin jatkaa siitä. On parempi sanoa se kolme kertaa, neljännen kerran. Vielä sen kaikujen keskelle toistaa sitä.
Silloin se on kuin kello. Sillä on oma pyöreävatsainen muotonsa, majesteettinsa ja oma massansa. Se heijastaa, se värähtelee. Se on kaikilla tavoilla maailman kanssa vuorovaikutuksessa.
On parasta sanoa jokin asia niin että se on esine.

Hämmästys. Paras liittolainen kuitenkin tällä matkalla jossa vaaroja ei kenties kuulu vuosikausiin. Vain hyvin varovaisesti kiiltävää pintaa hieromalla voi saada valinnan mahdollisuuden näkyviin. Miekkaa ei tarvita, ei kääröä. Kääröä voi tutkiskella iltaisin kunnes osaa sen ulkoa. Vain hyvin harvoin tuntuu hetken ajan siltä että kuljettaa salaisuutta mukanaan. Ihmetys kuitenkin tekee kaiken uudeksi, saa leivän maistumaan suussa.

Maa ei keinu.
Puutarha on hapettuneen kuparin vihreä.
Painokuvassa siro raunioitunut
Pyhän Katariinan katedraali on tuo sama vihreä.
Vastaripustettu verho samoin, vihreä.

Hyvästit

Pieni vene joka minua vei sanoi hyvästit.
Siksi haron virtaa vastaan.
Kunnes tämä kivien välissä poukkoilu
ja kauhovat liikkeet suvannon puoleen ovat ohi,
ja hyvästit todella liukuvat
ohitse rannan puissa.

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, jonne ihmiset olivat päätyneet.
Laudalta hypänneet pojat sätkyttelivät auringossa kuin
olisivat äkkiä vastustaneet veteen putoamista.
Vedessä jäsenet lepäävät jotakin vasten, painavat sitä.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

"Monista juhlista muistan parhaiten itseni"

taas metsässä

Tämä on polku jonka lapset tuntevat
sillä se johtaa talosta toiseen lasten teitä
Viisaus on sellaista mitä ihmiset tarvitsevat

Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.