17.9.09

Taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se ei edusta minun makuani,
se on vain veistoksen mahdollisuus.
Ehkä maailmassa noita hauraita esineitä
voisi kuitenkin säilyttää.
Voisin syödä mustat paperista taitellut kirjaimet,
tai ehkä niistä voitaisiin jotenkin huolehtia.

Niin kevyt kappale että se on liimattava alustaansa.
Ontto, mutta täysinäisen vaikutelman tekevä veistos.
Kaikki näyttää joltakin muulta, mutta ei lopulta miltään,
ei myöskään itseltään, vaan ajatukselta ja mallilta.
Keskellä kulkee taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se mitä hän rakastaa on yhä kaukana sekä sisäpuolella.
Hän on varmasti tehnyt tämän kaiken itseään varten
sekä niille joita hän rakastaa. Hänen mielensä on askarrellut.
Tietämättä itsekään mihin on menossa hän on seurannut
minne muodot häntä vievät. Muodot ovat halunneet kertautua.
Niiden suurin halu on ollut säännönmukaisuus,
ja hän on leikkinyt niiden kanssa: pudottanut ne kädestään,
ja sitten katsellut, kun uusi järjestys toistuu.
Näkymättömät hyönteisten tavoin toimivat periaatteet,
jotka etsivät kaavan mahdollisuuden ja toteuttavat sen,
samat eliöt, jotka ohjaavat silmää tapetilla tai verhojen kuviossa.
Hän on aina antanut niille materiaalia ja seurannut niitä.
Mutta hän ei ole missään vaiheessa rakastanut työtään,
kappaleita, niiden järjestystä, niiden materiaalia.
Niin siitä ei ole tullut hänen kuvaansa, eikä minkään sellaisen kuvaa,
mitä hän rakastaa. Se on säilynyt vapaana.

En kuitenkaan tiedä, mitä maailmaan on tullut silloin
kun siihen on tullut tuo vapaa muoto
joka antaa taiteilijan rakastetunkin kulkea maailmassa vapaana.
Ajatukselle on annettu hahmo, ja kun seuraamme taiteilijaa
ajatuksen seassa, emme kadota häntä vaan pysymme mukana
kuin noiden hyönteisten tavoin toimivien periaatteiden taluttama silmä.
Huomaamme ettei se ole edes ajatuksen hahmo.
Se on sitä maisemaa, missä ajatus saattaa harhailla.
Se on tuskallisen systemaattista, pitkästyttävää, ihmiselle vierasta,
siitä ei ole muuta todistetta kuin uni, jonka kerran näin:
kesä oli tullut pelkistettynä pintana ikkunoiden taakse
kauttaaltaan siinä värissä, jonka koodi sen ajan tietokoneissa oli x.
Siitä huolimatta olin unessa hyvin onnellinen.
Kun siis sille maisemalle, jossa ajatus kulkee, on annettu hahmo,
on oikeastaan luotu jotakin ajatukselle itselleen,
puisto, jossa se saa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa,
välittämättä meistä, maailmastamme ja siitä, mitä rakastamme.

1 kommentti:

Elina Minn kirjoitti...

on tullut palattua tähän runoon monesti.