On vaikeaa olla himoitsematta tuota kaikkea itselleen, kaupungin silhuettia, aamiaista, tomua ja tuhkaa, vuoria. Käyskentelen täällä kuvitteellisessa puutarhassa, joka on suunniteltu jonkin englantilaisen säätyläistalon puutarhan mukaisesti, sen puut ovat nimeltään: akaasia, poppeli, seetri, salava, mitä vielä. Siellä on myös rhododentroneita ja fuksioita. Siellä on suihkulähde ja veistos. Puiden katveeseen on sijoiteltu pöytäryhmiä. Jos sää on epävakaa, viehättävä katos voidaan pystyttää. Pienet harjatut hiekkakäytävät kuljeskelevat. Eräässä kulmauksessa on viehättävä maalaistyylinen keittiöpuutarha, jonka retikat, ruohosipulit ja pinaatti toimivat kuin seurapeli tai retki. Mutta nyt aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska askeleni ohjautuvat sivuun. Piirtyy toisiaan leikkaavia linjoja joista muodostuu kiristyvä tähtimäinen kuvio ja se epäilemättä räjähtää. Onko sittenkään mikään muuttunut. Kokeilen hyppäämistä. Puut ovat liian korkealla, maan multa on liian matalalla, vesi on aina liian kaukana aaltoineen. Menin kerran meren rannalle mutta en saavuttanut sitä. Menin aivan jyrkänteen reunalle ja nousin varpailleni ja kurkotin, mutta siitäkään huolimatta en ole koskaan ollut siellä, kaipaus on yhtä säälimätön. Lokkien huudot ovat taas väärässä paikassa. Joten aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska kun seuraan katseellani lokkia, katseeni linja nousee viistosti ja kadotan horisontin, asioiden merkitykset, ja kohtaan toisen lokin eri tasossa, ilmatilasta muodostuu tasoprojektio jolla lokit törmäävät ja räjähdys on väistämätön. En siis olekaan ollut Land's Endissä vaikka matkustin sinne linja-autolla. Linja-auto kolisteli ja rämisteli. Sen katolla oli mahdollista istua. Tie ohitti pieniä maatalon pihoja. Eräässä muurin kulmauksessa istui kissa, toisessa kana ja kolmannessa, jyrkän mutkan jälkeen, seisoi epätavallisen ojentautuneena hevonen. Ei ole hevoselle tyypillistä käytöstä sillä tavalla vartioida. Hiukseni tempoilivat tuulessa. Olin lähes tyytyväinen, viimeinkin. Lokkien huudot kuuluvat avatusta ikkunasta aamulla ja ymmärrän että ne ovat tulleet luokseni, eivät ole jaksaneet odottaa että tulisin niiden luokse. Minä en ole jaksanut odottaa että saapuisin niiden luokse. Siis näkemiin ja anteeksi. Vilkutan retkikunnalle, he nousevat laukkaan ja kiitoradalta lentoon. Näkemiin, näkemiin. Olen ollut eniten niissä paikoissa joissa en ole koskaan ollut.

Oppi

Se on insinöörin apuna hänen suunnitellessaan konetta.
Se on oppi luvuista, symboleista ja ulottuvuuksista.
Vilpittömän vastauksen löytämiseksi on ajateltava huolellisesti,
ja on ajateltava sitä, millaisia ulottuvuuksien on oltava,
jotta ne sopisivat yhteen.
Kun piirtoja joudutaan tekemään kiireessä,
ne yhdistyvät toisiinsa.
Seitsemää nappulaa emme voi järjestää suorakaiteen muotoon.
Työnjohtajien on myös etukäteen tiedettävä
miten paljon työväelle on varattava ruokaa.
Samoin kuin ihmisiä lukujakin on monennäköisiä,
toisista syntyy suorakaiteita, toisista taas ei.
Kuningasvainajien suuria muistomerkkejä oli tarkoin laskettava,
ja oli tarkasteltava auringon, kuun ja tähtien liikkeitä.
Menetelmä on seuraavanlainen.
Mies osti kaniinipariskunnan ja ryhtyi kasvattamaan niitä.
Tämä sarake osoittaa kaniinipolvia.
Ympyröitä näkee vähän kaikkialla.
Niiden välillä ei näytä olevan mitään erityistä yhteenkuuluvuutta.
Mutta asian selvittämiseksi on olemassa myös oikotie.
Olettakaamme esimerkiksi, että kaksi maapallon eri puolilla
olevaa miestä katselee kuuta.
Suolaa ja timantteja, kirjaimia ja punnuksia.
Tarkkailijan taivaalla tähtien paikat ovat toiset.
Tulevien tapahtumien arvaileminen on kuin katselemista
tulevaisuuteen, kauas, missä detalji vähenee.
Helpointa on antaa vain koneen työskennellä,
oppimistamme asioista saamme vihjeen, miten se tehdään.

Älä käännä selkääsi ilolle.
Noise turn ilolle. Back ilolle. Noise.
Elämä kieppua taaksepäin hilpeys.
Kohista hapantua taaksepäin hilpeys.
Kohista kieltäymys armollisesti rauha.
Kohista aistihairahdus

Äläkä kieltäydy armollisesta rauhasta.
Noise abstinence mercifully glandular.
Noise fancy
Noise turn back mirth
Noise sacrifice mercifully tranquillity
Noise illusion

Äläkä kuvittele, että aika kulkee siksi,
että käännät sen kampea
Kohista kieltäymys armollisesti rauha
Kohista aistihairahdus
käännekohta menettelevä, sentähden, että
(kohista elämä häiriöääni hälinä jyske kohina
kolina melske melu meteli möly pauhina
pauhu pauke remu äläkkä ääni)

Älä kieltäydy äläkä kuvittele
Noise imagination,
that period attributing therefore,
that turn its comb.
Alttiiksiantavaisuus armollisesti
tyyneys. Melske toiveunelma

Vaikka saattaa totisesti tuntua siltä
pyörtää (hapantua kieppua kiepsahtaa kohdistaa
kääntää nurin) sen suka (kampa, harja, kammata,
harjata, sukia). Joskin laskea maihin (maaomaisuus,
tilukset) vilpittömästi tuntua silloittaa (komentosilta)

Joskin todella näyttää siltä
vuorovesi kulkeva, sen vuoksi, ettei.
Kääntää nurin sen harja. Vaikka valtakunta todenteolla

Älä kuvittele, että aika kulkee siksi
aika keskeytymätön, aaltoilu, jottei.
Pyöriä sen hevosenharja. Vaikka pyydystää uskollisesti

Tide proceeding, therefore, lest

Älä kieltäydy armollisesta rauhasta

Keltainen silmä

Hän nousee vaunuun ja noustessaan poimii ylimmältä askelmalta:
Onko se sentti? Se on sentin kokoinen.
Katsoin että olisiko se sentti, se on sentin värinen.
Mutta eihän se ole. Se on nappi. Niin,
joltakulta on nyt pudonnut nappi.
Kylläpä varmaan harmittaa nyt.
Hän ei tiedä mihin napin panisi, ei pane sitä taskuunsa.
Nappi nappi nappi. Hän koputtelee sitä raitiovaunun
kaidetta vasten.
Sentin minä olisin ottanut mutta en minä napilla mitään tee.
Hän tasapainottaa sitä kaiteen saumakohtaan,
ikään kuin siinä olisi sopiva hylly johon napin voi sijoittaa.
Koska hän on niin kumara, minä muutun pitemmäksi,
pitkäksi ja jotenkin miehekkääksi.
Hän huomaa tasapainotusaikeensa turhuuden, hupsuuden,
hän katsoo minua jolle on koko ajan jutellut,
koska hänen silmänsä ovat niin hohtavat,
minusta tulee ystävällinen ja vakaa, jotenkin aikuinen ja miehekäs.
Ehei, hän sitten tempaisee kätensä takaisin,
minä tutkin tätä nappia.
Hän aikoo panna sen taskuun mutta sitten tutkii sitä.
Minulla on sellainen koira lelukoira,
ja tuli naapurin koira ja repäisi siltä silmän irti!
Koiralta silmän irti!
Ja sitten toisenkin silmän. Tästä menisi lanka läpi näin
ja tästä se olisi kiinni,
nappi nappi nappi. Minä teen tästä napista koiralle silmän,
no sehän on hyvä, minä sanon, keltainen nappisilmä,
hän panee napin viimein taskuunsa ja on vaiti.
Koska hän on vaiti, minusta tulee ajatuksissaan viihtyvä
kaupunkilainen, jotenkin pitkä ja kädet taskuissa seisova,
sitten hän laskeutuu vaunusta,
ja minusta tulee matkaa jatkava, jotenkin pitkä ja rauhallinen.

Hyvin muotoiltu lause [valitettavasti lähes novellimittainen postaus]

Sinä kesäiltana oli puistoon pystytetty lava ja ihmisiä oli kokoontunut ohjelmaa seuraamaan, ja muistan vielä mitä sanoin hänelle kun äkkiä näin hänen seisovan vieressäni:

"Anteeksi. Neiti. Kohdalleni sattuu harvoin, että joku herättää minussa näin voimakkaita tuntemuksia, näin välittömästi. Siksi puhuttelen teitä nyt. Olen kolmenkymmenen viiden enkä enää suhtaudu maailmaan kuin se olisi minua varten. Tiedän hyvin että jokainen hetki haarautuu moninkertaisesti, muuta kohtaloa ei ole olemassa kuin se, että valinnoista seuraa jotakin sekä välittömästi että lopulta. Älkää ymmärtäkö väärin, en oleta että te olisitte olemassa minua varten, että mikään voima olisi tuonut teitä viereeni tänä kesäiltana. Tämä on lähtöisin minusta, yksin minusta, on omaa syytäni että te vetoatte minuun niin voimakkaasti. Ette ole minulle mitään velkaa enkä minä teille. Tämä voi olla täysi fiasko, tämä puhutteluni. Se ei saa minua lannistumaan. Olen kolmenkymmenen viiden ikäinen enkä enää ajattele että elämä tuo minulle yhden tai kaksi suurta tilaisuutta, joista kaikki riippuu. Enkä ajattele että se tuo minulle loputtomia, samanarvoisia tilaisuuksia. Tänä kesäiltana tunnen suurta jännitystä ja teidän olemuksenne tuntuu olevan kiinteä osa tuota jännitystä, aivan kuin olisin odottanut näkeväni jotain teidän kaltaistanne, vaikka tietenkään en ole odottanut. Se on vain tämän hetken kokemusta, ruumiini ja sieluni viritystilaa. Sen varmaan jo ymmärsittekin, en epäile ettettekö olisi älykäs ja huomiokykyinen. Katseessanne ja asennossanne on lupaus siitä, kuten tyylitajussannekin. Kuvittelen että olette älykäs, kriittinen, itsellinen nainen, joka kuitenkin tahtoo toisten kanssa jakaa tämän kesäillan ja tämän kepeän, hemmottelevasti tunteikkaan ohjelman. Tahdotte olla elämässä kuin parvekkeella, kuin kattoterassilla, nähdä ja ymmärtää. Ettekä väheksy olfaktoorista itseämme, ette väheksy tuoksuja ja makuja, tuulen tuntemusta, ette mitään, minkä monet meistä kernaasti vain kääntäisivät metaforaksi. Niin, minun on pyydettävä anteeksi tämän sanoessani vaikka luotankin teidän luonteenne kypsyyteen, te ette kavahda ruumiillisuutta. Ette pakene ettekä valahda hervottomaksi sen edessä. Voi miten minua liikuttaa nähdä kuinka te kannatte itsenne.

"Ja että oli oleva niin, että kaikki alkaa minun tuskastuttavalla monologillani, vaikka ennen kaikkea tahtoisin kuulla teitä... ehkä kuitenkin on niin, ja ehkä teidän katseenne sen minulle jo kertoikin, että vielä ensisijaisemmin tahdon näyttää itseni teille, sillä teidät olen minä jo nähnyt. Näkijä tahtoo tulla nähdyksi. En väitä tietäväni mitä te olette nähnyt. Häpeäisin jos niin väittäisin. Olen avannut tämän pelin, olen asettanut sen säännöt, mutta tahdon antaa teille kaiken vapauden kiistää ne. Janoan tulla haastetuksi teidän säännöillänne, mutta olen kolmenkymmenen viiden ikäinen ja tiedän, ettei janoaan aina saa sammuttaa."

Puhuessani hän oli katsellut minua arvioivasti ja hänen silmiinsä oli syttynyt harvinainen hymy. Taustalla jatkui pienen puistoon pystytetyn lavan ohjelma, siinä kulkivat kuvajaisina jonkin lapsekkaan sadun tai faabelin vaiheet, sellaisen, jota ei Shakespearekaan olisi hyljeksinyt vaan ainoastaan asettanut sen yhteyteen jotakin siitä mikä on raskainta ja polttavinta elämässä. Niin tunsin hänen katseensakin tekevän. Kuvaelman taidokkaasti maskeeratut hahmot ja heidän viehättävä liikehdintänsä muuttivat puiston puut lavastukseksi ja meistä kaupunkilaisistakin ne tekivät jollakin tavalla sepitteellisiä. Vihreät ja roosat värit, purppura ja kultakirjailu, laulut ja soittimien soinnut, hullunkuriset lintu- ja eläinhahmot, jotka kuitenkin näyttämöllä rakastuivat ja kärsivät, isovatsaiset ja isopäiset, ja niiden rinnalla hänen suoraselkäinen hahmonsa, hänen hiuksensa, jotka pakenivat kampauksesta niskassa, hänen – nyt olin siitä jo varma – nauruun kykenevät suupielensä. Tätä olin toivonut. En täydellistä lausetta, vaan elämän kokonaisuutta, jota en osaa muotoilla lauseeksi. Vaikenin. Hän nyökkäsi päällään kuvaelmaa kohti, kuin muistuttaakseen, että meidän tuli olla kohtelias yleisö. Kohta hänen viereensä tuli hehkuvaposkinen pieni tyttö, joka kärsimättömästi tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä poispäin. Hän hymyili minulle kuin sanoakseen, että hänen tuli olla suopea vanhempi sisar, täti, serkku – tai kenties äiti. Kenties hänen tuli olla hyvä äiti pikku tyttärelleen.

Lähdin väkijoukon halki tavoittamaan häntä uhraamatta monta ajatusta sille, mitä tekisin jos saisin hänet kiinni, olisiko minulla muka todellakin oikeus tarttua häntä käsivarresta ja yhä vaatia häntä kuuntelemaan tai vastaamaan, en punninnut mielessäni lauseeni oikeutusta: anteeksi, neiti, kerrottehan minulle vielä, oletteko tämän pienen tytön äiti. En äkkiä kyennyt tavoittamaan kypsää itseäni, jonka olisi mahdollista hyväksyä tällainen loppu aloittamalleni kohtaukselle. Kuvitellessaan varautuneensa kaikkeen ja ottaneensa kaiken suhteellisuuden huomioon ihminen yleensä unohtaa juuri keskeytykset, raukeamisen, sen, että mitään ei tapahdukaan, ja sen kohdatessaan kohtaa kuin jonkinlaisen itsensä negaation, tyhjän peilin. Minun oli nähtävä jokin heijastus. Tuskissani annoin periksi kohtuuttomuudelleni, jonka ohjaamana niin usein toimin nuorempina vuosinani. Emme uusiudu kokonaan, meissä on sisäkkäisiä kehiä, ja tunsin vaatteitteni ja ihonikin muuttuvan jotenkin läpäiseviksi, tunsin, että olin nyt kosketuksissa kesäillan ilmaan, kadun kiveykseen ja ohittamieni ihmisten vaateparsiin jollakin sisemmällä osalla itsestäni, sisemmällä ihollani.

Lopulta näin pienen tytön, hänen vaaleanruskeat hiuksensa ja sinisen lettinauhan, katukahvilan pöydän luona ja tytön lähellä hänet istumassa valkeaksi maalatulla raudasta pakotetulla tuolilla. En enää voisi toimia korrektisti, sen mahdollisuuden olin luovuttanut pois. Menin suoraan hänen luokseen ja kysyin saisinko istuutua. Hän katsoi minuun ja sanoi:

"Hyvä herra, kysymys siitä, saatteko istuutua, on kuin kysymys ruukutetusta orkideasta muuttokuormassa – vieläkö se mahtuu mukaan. Ja kuitenkin ymmärrän kysymyksenne, samoin kuin kysymyksen orkideasta. On vaalittava kauneutta, rajoja, dekorumia, sillä ne kiinnittävät meidät hetkeen ja itseemme, antavat meille avaimen, hieman kuin äänen ääniraudasta. Saatte toki istuutua. Sallimalla sen annan suostumukseni sille, että se mitä äsken teitte – puhuttelitte ventovierasta ja seurasitte häntä – tuodaan mukaan hyvän käytöksen piiriin. Ja samalla pysyttelen itse tuon käytöksen piirissä, miten muka voisin käskeä teitä menemään tiehenne olematta epäkohtelias. Näen kasvoistanne että hätäännytte. Ei, en erityisesti tahdo käskeä teitä menemään tiehenne. Ymmärrän, että ette voi nojata kuvittelukykyynne ja ihmistuntemukseenne silloin, kun olette ojentautunut näin kauas, näin kauas hetken laskostuviin mahdollisuuksiin. Olette puhutellut ventovierasta, ja teidän on kuultava häneltä itseltään, ettei hän tahdo teidän menevän matkoihinne, ja vasta silloin voitte sanoa itsellenne: Minä tiesin sen, tiesin koko ajan. Olen tullut puhutelluksi, olen kokenut yllätyksen kuten tekin sanotte kokeneenne yllätyksen, kun äkkiä seisoin teidän vieressänne. Yllätys on toisenlainen, siinä asettuvat toisin aktiivisuus ja passiivisuus. Ehkäpä myös aktio ja passio. Mutta suhtaudun maailmaan paljolti kuin tekin: en ajattele että se on täyttymiseni ja turhautumiseni näyttämö, enkä myöskään odota siltä silkkaa yhdentekevyyttä. Uskon tilanteeseen, uskon yllätyksiin ja uskon temperamenttiin. Ja uskon siihen, että seikkailtuaan ja tultuaan kuvaelman sointujen ja näyttämövaatteiden puuterintuoksun pyyhkäisemäksi on mentävä kotiin. On palattava siihen paikkaan josta hetki sitten lähti ja asetettava uusi eteensä tutulle pöydälle, sille pöydälle jonka naarmuihin on vieläpä oikein kyllästynyt. Pieni sisarentyttäreni tarvitsee huomiotani, hänen aikansa siirtyy nytkähdellen, ei virtauksena kuten meidän. Tahdotteko tietää nimeni? Nimeni on Hyvä Käytös. Ja tiedän jo teidänkin nimenne: nimenne on Itsen Tuntemus."

En muista miten tapasin hänet seuraavan kerran. Olimme aukaisseet maailmaan kuin valtavan ontelon noilla puheillamme, ja kesti jonkin aikaa sen täyttyä. Olimme saaneet ääriviivat mutta emme vielä muuta. Miten harvoin asiat alkavat siitä että ne aloitetaan. Miten harvoin ne loppuvat lopettamiseen. Kaikki on silkkaa kehkeytymistä – ja toisinaan saa päähänsä, että on sellaisen oikeuden haltija ja että sitä tulee käyttää nyt heti – oikeutta aloittaa, luoda, laskea perustus – ja jumalat antavat toki ihmisen hääriä sellaisessa puuhassa ja kokea pienuutensa, kokea miten mahdotonta on milloinkaan tavoittaa minkään kokonaisuutta, miten mahdoton on jokainen hyvin muotoiltu lause.

muuttolaatikot

Jos minä muutan minut, sijoittelen tavaroita keskenään verrannollisiin paikkoihin. Lähinnä laatikoihin. Toiset laatikot lähtevät, toiset jäävät ja jotkut pysyvät paikassa jossa tarkastelen niitä kuin sakkaa. Miksi tämän? Ja kirjoitinko näin. Oliko tämän säästäminen sen arvoista. Ojennapa kätesi, esine, mitä pientä rullalle käärittyä paperia olet puristanut kourassasi.
- -On vain niin vähän aikaa. Päivieni tunnit ovat harvoin näin tarkkaan mitatut ja voisin epähuomiossa tottua: koskettelen kaikkea käsin ja kaiken paino tuntuu, lisäksi pöly nousee ja saan siitä kiinni, kohta kaikki pinnat ovat jonkin verran puhtaita.
- -Sitten menen ulos ja katson kaikkia silmät jotenkin ymmyrkäisinä, pidempi katse kuin tavallisesti, odotan jotakin. Eikö pitäisikin paljastua. Ymmärtämiseen varattu aika ja se lähenee loppuaan. Verhot järjestellään. Toivoisin apua. Puusohva kiertää kerroksissa. Toivoisin muutakin apua ja huomiota. Mutta soitetaan vielä.

Jää

Oh boy. Tästä ollaan pääsemättömissä. Polku on kovaksi tallautunut ja vie linnan vieritse. Linnan takana on satama ja satamasta lähtee laiva. Aurinko nousee juuri kun olemme ehtineet laivaan, laivan laskusilta nousee. Näemme mustemman suuremman linnun. Hän sanoo: leikitään. Sanon: en jaksa. Sanon: en voi olla jaksamatta, kuin pallo ei voi olla pomppimatta, kuin hyrrä, jota vedetään narusta, ei voi olla pyörimättä. Hän sanoo: sitäpä minäkin. Nojaudumme kaiteen yli ja kylmä tuuli tulee. Se ojentaa kämmenensä ja taputtelee meitä leuan alta. Repaleinen lippu laivan perässä läiskähtelee meidän kasvoihimme. Hän sanoo: leikitään lisää eikä anneta puheen kuolla. Sanon: en jaksaisi, oltaisiin hiljaa. Sanon: hiljaisuudessa versovat uudet kukkaset jotka säikähtävät tätä kylmää tuulta ja joita minä säikähdän, kuin jotain pieniä inhimillisiä kasvoja siellä missä odotin eläimellisiä, kuin ajatusta siitä että orvokit katsovat. Orvokit katsovat ja ovat samalla peilejä. Joten puhutaan. Sinä katsot ja olet samalla peili. Hän sanoo: aina vain sen verran kuin sinäkin. Tule otetaan kiiltävä kolikko ja annetaan se rahanvaihtajalle ja otetaan pienet kolikot ja annetaan niiden pudota ja katsotaan, miten ne osuvat toisiin kolikoihin ja miten ne pudottavat toisia kolikoita jotka otamme ja tungemme jälleen pienestä raosta ja annamme niiden pudota juuri oikealla hetkellä. Tule leikkimään leikkejä jotka hetkeksi riistävät metaforilta niiden halutun merkityksen ja rahalta sen arvon. Tule konkretisoimaan. Sanon: en millään jaksaisi, tahtoisin ajatella. Sanon: ajatukseni ovat raskaita, kohotan painavan verhon ja katson toisia sen alta. Otetaan esine kerrallaan ja nähdään kaikkialla se missä voi istua tai nukkua. Sitten linnut palaavat ja maailma avartuu ja siirtyy sivumpaan pois meistä, tulee useita akseleita joille katse ja tulinen havainto asettuu, katsomme joutsenia. Katsomme sitä yhtä suurta mustaa lintua joka ei voi olla muu kuin on. Sitten katseemme laskee alas jäähän ja sen jälkeen jää onkin hyvin pitkään, se on monilla tavoilla, repeää ja liikahtelee, näkyy läpi, keinuu, leikkaa ja kasautuu. Jaksottuu vasemmalta oikealle ja viistosti ylös ja alas, aaltoilee sisäisesti, on lahtia, rinteitä ja ruutukaavoja, raajoja, kasvoja, kuten jokin jalo graafinen ajatus mustavalkoisesta eläimestä, pandasta, valaasta, kasvaa viisaudessa ja mustavalkoisuudessa, rakeisuudessa ja auringon kilossa jää tulee itsekseen ja monistuu, ei ole paikallaan, näyttää kaikelta. Se on kuvallinen, ei-esittävä kertomus lähes mistä tahansa. Luemme sitä kun emme jaksa lukea kirjoja. Meillä on liikaa sokeria veressä ja liian kylmä, emme kuule, hartiat ovat korvissa. Laiva halkoo jäätä. Jää keinuu ja myötäilee ja antaa laivan mennä. Mutta jää ei jää siitä jälkeen. Jää vierellemme, millä hienostuneisuudella, millä kristallisoituneella rapeudella, millä ekspressiivisyydellä, siihen ei vitsikään ylety, siihen ei kirous tai ihastus ylety, ihmettelimmekin mihin kaikki metaforat olivat menneet, mihin kaikki rintaa vasten painetut käsitteet olivat menneet. Tästä, tästä juuri ollaan pääsemättömissä. Tiesimmehän ettemme pääse matkalle ilman niitä. Tiesimmehän että ne seuraavat kuin uivat ja lentävät eläimet.

Match Point

Merkillistä etten muista, sanoiko joku minulle tämän tai luinko sen jostakin, vai ajattelinko niin, sanoinko sen jollekulle. Keskustelinko siitä jonkun kanssa ja olinko se minä joka sanoi toiselle: "Woody Allenin Match Pointissa on mielestäni kysymys siitä, miten syyllisyys on tuhoisaa ilman moraalia", vai oliko se joku toinen joka sanoi minulle: "Woody Allenin Match Pointista voisi tiivistää ajatuksen, että kun moraalia ei ole, syyllisyys on tuhoisaa".
Syyllisyydestään kärsivä ihminen, joka tahtoo voittaa syyllisyytensä ja päästä siitä, ajautuu tuhoamaan syyllisyyttä, jos hänellä ei ole moraalia. Moraali, ääneksi kuviteltuna logiikkana ja arvojärjestelmänä, sanoisi hänelle, millainen teko hyvittäisi hänen syyllisyyttään. Match Pointin päähenkilö ei pyri hyvittämään syyllisyyttään vaan tuhoamaan asioita sen ympäriltä niin, että se tulisi eristetyksi tyhjään tilaan ja voitaisiin sulkea pois omasta maailmasta. Hän ei käytä syyllisyyttään kuin painoa vaakakupissa, joka kertoisi, mitä pitää asettaa toiseen vaakakuppiin, koska sellainen ei ole mahdollista ilman moraalia: vastavuoroisuuden, tasapainon ja kohtuullisuuden ymmärtäminen ei ilmeisesti ole mahdollista ilman moraalia. Hän jättää syyllisyytensä käyttämättä ja yrittää räjäyttää sen tieltään. Hän onnistuu siinä sattumalta ja koska on etuoikeutettu; on tavallaan samantekevää, miksi hän onnistuu. Samalla tuhoutuu ihmisiä ja tunnesiteitä, tunnesiteen mahdollisuuksia, reittejä, joita pitkin tunteet joskus kulkivat tai olisivat voineet kulkea. Ja tuhoutuu tietoa.
Siksi ei pidä vielä liikuttua ja raueta helpottuneisuuteen kun syyllisyys ilmaantuu. Syyllisyys ei vielä hyvitä.
Merkillistä vain, että en muista, sanoinko tämän ajatuksen jollekulle vai sanoiko joku sen minulle.

Otin yön yli lionneet kikherneet ja huuhtelin niitä, sitten panin ne kiehumaan suolalla, sitruunamehulla ja laakerinlehdellä maustettuun veteen. Tuoksua levisi kattilasta, se nousi yläkertaan jossa en nyt oleskele, oleskelen alakerrassa vaikka siellä vetää niin kovasti että minun on pidettävä käsissäni sormettomat sormikkaat. Lämmin villa ranteitteni ja kämmenteni ympärillä lämmittää ihmeellisesti myös sormenpäitäni, jotka pistävät esiin kuin punaisten, villaisten putkien suista ja tekevät sen mitä niiden pitää. Sillä sama veri niissä lämpeää. Odottavan aika on lyhyt, kuin unennäkemisen aika silloin kun pitkä, kompastumiseen päättyvä tarina on mahtunut kahteen minuuttiin. Esimerkiksi olen ollut kallioilla suuressa ihmisjoukossa, joku on tullut luokseni kori kädessä ja olen ymmärtänyt vaaran tai jännityksen, olen ymmärtänyt että kohta lähdetään ja että minulla todellisuudessa on lapsi tai että rakastettuni on kadonnut tai että nyt uin meressä ystäväni kanssa, hän vetää minua kädestä ja liikkuu niin nopeasti että halkaisemme veden pinnan kuohuvaksi vanaksi kuin vene tai säikähtänyt vesilintu, ja että nyt ystäväni kertoo minulle että rakastettuni kävelee rannalla ja suutelee jotakuta, ja sitten esimerkiksi minä juoksen, kompastun, herään hätkähtäen ja tähän kaikkeen on kulunut vain kaksi minuuttia. Sellaista on odottavan aika, kääntyilevää, jokaiseen ääneen suuntautuvaa, toiveikasta ja pelokasta, ja lisäksi tiedän kaiken aikaa että oikean olkapääni takana on ohuen lumen ja paljaiden oksien, kiitävän taivaan ulottuvuutta hehkuva ikkuna. Oli kulunut tunti ja havahduin siihen että oli aika lisätä kattilaan nopeammin kiehuvat mustapavut, niitäkin oli liotettu yön yli ja huuhdeltaessa niistä levisi voimakas, jotenkin sitkeä tuoksu, ja enää toinen tunti siihen että sekä kikherneet että mustapavut olisivat kypsiä. Lyhyt, valjastettu aika joka oli eri säikeistään sidottu kuin jonkinlaisiin pyöriin ja teloihin piteli minua paikallaan tuolissa, piteli minua paikallaan kun lyhyt, kääntyilevä ja säpsähtelevä aika oli tempaista minut irralleen.

seisaus

aikoinaan minä päätin että minun kulttuurissani vietetään talvipäivänseisausta. aloin tuoda sen luokse kaikenlaista ritualistista.
minulle käveleminen oli aina melko ritualistista, ja kerran muistan taivaan olleen minulle niin suosiollinen että talvipäivänseisausta peitti valkoinen sumu, ja pientä suojeltua metsää ympäröivää peltoa jää ja kova lumi, ja sain mennä hukkaan pellolla.
sen jälkeen etsin toistuvasti sitä sumua ja ajattelin, että ilman sitä talvipäivänseisaus on jotenkin vajavainen.
ja ajattelin että ilman oikeanlaista peilin kirkastumista talvipäivän seisauksen jälkeinen aamu on jotenkin vajavainen.
suojeltu metsä oli suojeltu, muinaismuistoalue, se oli kerran lahjoitettu minulle ja sanottu että sinä saat tämän kaiken vähäisen maan.
se oli niin pieni että sen läpi näkyi.
en yrittänyt piiloutua sinne vaan riitti että suoritin toisille käsittämätöntä rituaalia ja olin poissa jopa itseltänikin, kukapa ei sitä kunnioittaisi, kukapa ei sitä myötäeläisi.

"Ja sitten ajattelin, nopeasti ja hämmentyneesti, että mahdankohan minä sittenkään tahtoa sitä vakautta jota olen tässä toivonut itselleni. Ja sitten ajattelin sitä, miten ihmiset hakeutuvat kaikenlaisiin keitoksiin joissa he sekoittuvat ja saostuvat. He ottavat heidän hämmentämisensä ilomielin vastaan. Esimerkiksi he menevät katsomaan elokuvaa, joka koostuu nopeasti vaihtuvista mustista ja valkoisista ruuduista, ja ennen kuin he näkevät elokuvan, he katselevat muutaman minuutin ajan paperille kirjoitettua tekstiä siitä miten elokuvan katsominen voi laukaista heissä migreenin, epileptisen kohtauksen tai ahdistustilan. Musiikki soi ja teksti on kirjoitettu vanhanaikaisin kirjaimin ja suorastaan ilkkuu, se tulee tuolta puolen, sen ovat kirjoittaneet ne jotka jo katsoivat ja paljon enemmän, he suunnittelivat, he ovat uutta ihmisluontoa joka on ilmeisesti jättänyt varomisen taakseen. Että kuten kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia kulkevan junan ikkunoista katseleva voi voida pahoin, niin myös voi voida pahoin se joka katselee tätä välkkyeläintä. Ja katsellessaan tekstiä ja sen jälkeen katsellessaan välkkyeläintä ihmiset tuntevat iloa ja helpotusta siitä että ovat taas jättäneet turvallisen taakseen ja poistuneet staasiksesta ja heille tapahtuu nyt jotain. Heidän ja kankaan välissä liikehtii jokin kuvio jota ei todellisuudessa ole. He ovat mielissään nähdessään jotakin mitä ei todellisuudessa ole, koska juuri eilen he epäilivät onko heidän arkipäiväänsä todellisuudessa olemassa. Kyllähän me voimme tulla hämmennetyiksi, voimmehan? Ja vaikka tänään olen ripustanut nuo kauniit verhot ikkunaan ja katson ikkunastani nyt näiden verhojen takaa, niin voinhan edelleen mennä piiloon niiden taakse niin että vain sääreni näkyvät, vaikka kukaan ei näkisikään minua, eihän haittaa vaikka jakaudun kahdeksi, häneksi joka on piilossa ja häneksi joka jo sepittää tapahtuneesta kertomusta jollekulle joka ei vielä ole tullut mutta saanhan pian poistua tästä tilasta ja nähdä itseni ja kankaan välissä jotakin, joka on kiistatta olemassa nyt? Välkkyeläimen, ja päivän joka on toisenlainen, ja kissan siitä huolimatta että jokin ei koskaan palaa, kuten se, kun isoäiti piti kädestä ja sanoi: kissa Sebastian? Kissa Sebastian, jota ei todellisuudessa ollut olemassa, tuli merkitykselliseksi vasta paljon myöhemmin. Se tuli merkitykselliseksi heti kun tultiin ajatelleeksi että tässä kuvassa on läsnä lapsuuden vakaus joka ei hylji leikkiä ja illusorista. Syksyn lehdissä oli kuolemaa ja talojen takana oli vierautta, ja sisällä talossa tapahtui parhaillaan jotakin ja puhe kissasta jota ei ollut herättää tietenkin levottomuutta. Hämmennä lasta, liekuta lasta, vaulussa vemmelpuun. Pidin sanoista joita en ymmärtänyt, hakeuduin uudestaan ja uudestaan niiden äärelle. Kissa on ja ei, on ja ei, se välkkyy. Mahdanko etsiä vakautta sen välkkeestä?"

Rajasin silmäni mustalla

"Rajasin silmäni mustalla.
Peilimaailmassa oli valoisaa, piti ollakin
että saatoin vetää viivan ripsien rajaan
ja sisä- ja ulkopuolen rajaan
ja silmäluomen sisäpinta on kostea, väri leviää siihen kuin
laveeratulle paperille, se on todellakin jo sisäpuolella minua
koska se on niin kostea. Väristä jäi pieniä mustia hippuja minun
silmiini, itse väri todellakin oli aineellista ja piiloutui silmään.
Peilimaailmassa oli valoisaa ja kun hetken ajan oli katsonut
itseään silmiin, mustiin silmiin, ne eivät enää olleet niin mustat
ja väriä saattoi lisätä. Vaihtelin, näytin nuoremmalta, paljon
nuoremmalta ja minulla oli toisenlainen elämä. Sillä minulla
joka katseli peiliin ei ollut mustalla rajattuja silmiä vaan
sillä minulla joka katseli peilistä oli. Se ei ollut naamio
koska se ei peittänyt. Kun olin odottanut tuota hetkeä olin
tuntenut että menen jonnekin ja viivyn siellä jonkin aikaa.
Niin olikin. Kun tulin sieltä pois silmissäni oli edelleenkin
pieniä mustia hippuja. Ihmettelin tuota, miten silmieni pinnasta
oli äkkiä tullut pinta. En tiennyt mistä tämä maali on tehty enkä
tiennyt onko se tehty samalla menetelmällä kuin aavikolla,
muistin nimittäin miten tuareginainen rajasi mustalla silmänsä
ja tyttärentyttärensä silmät. Sitten hän istui vaiti ja käyttäytyi
hyvin jokaisella hengenvedollaan.
Kun olin odottanut tuota hetkeä olin tuntenut
että tapaan tänään itseni. Niin olikin.
Emme kertoneet toisillemme vielä kaikkea."

staasis ja eks

" - miten elokuvateatterissa usein ennen elokuvan alkua minun on todella painokkaasti toistettava itselleni että olen nyt tässä eikä tätä voi enää peruuttaa. Muuten on mahdollista että nousisin ylös ja muille katsojille häiriöksi tunkeutuisin pimeässä takaisin ovelle ja ulos, menettäisin lippuni hinnan ja menettäisin elokuvan, koska en voisi mitenkään perustella itselleni ettei minun nyt juuri pitäisi tehdä jotakin muuta. Siksi ajattelen että elokuvateatteri on kulkuväline joka on jo liikkeellä ja on turhaa ja vaarallista yrittää hypätä pois. Nämä kaksi tuntia tässä pimeässä minä tulen olemaan tästä eteenpäin. Sen sijaan on aivan toista tulla jälkeenpäin ulos elokuvateatterista, silloin vain hieman pyörällä päästään seurataan ulos johtavia kylttejä, ei ole mitään muita mahdollisuuksia. Jopa huvipuistossakin voi kiertää uudestaan jonon hännille ja maksaa uudestaan ja ajaa vuoristoradassa uudestaan. Tai voi sanoa rakastetulleen että tahtoisi pukea mekon takaisin päälleen jotta toinen voisi riisua sen toisen kerran. Mutta miksi juuri sellainen säntäily, äkillisesti pois elokuvateatterista, olisi todellista itsensä kuuntelemista? Miksi juuri sellainen silmien sulkeminen ja palikkatornin hajottaminen olisi asioiden panemista järjestykseen? Elokuvan nainen teki asiat siinä järjestyksessä kuin ne hänelle olivat mahdollisia, hän kelasi aina hetken kuunneltuaan seuraavaan kappaleeseen ja hän halusi aina mennä pois, hänessä ei ollut mitään logiikkaa paitsi se, että loogisuuden puutteessa on aina siirryttävä, jos ei voi perustella itselleen täysin, miksi on juuri tässä, on heti mentävä johonkin toisaalle. Hän joi viskiä, joten minäkin ajattelin, että seurattuani ulos johtavia kylttejä kuljen ensin katuja pitkin kotiin, katson jokaisesta ikkunasta sisään saadakseni selville, olisiko jokin syy minulle mennä sinne, ja kotiin päästyäni juon lasillisen viskiä siitä pullosta jossa on valkoisen hevosen korkki. Se on merkittävä viski. Mutta olin toisenlaisessa mielentilassa, en tahtonut ajatella hellästi paikkoihin, esineisiin ja merkkeihin kiintymistä, vaan ajattelin sitä, mitä viskiä juodessani tekisin, mikä olisi mahdollisimman impulsiivista, kun en juuri nyt kuitenkaan voi lähteä rautatietä pitkin säkki selässä ja jättää kotiani. Päätin että se olisi ei mitään, en tekisi mitään, ja ehkä rajaisin silmäni mustalla, on niin kauan siitä kun viimeksi kokeilin miltä se näyttää. Mutta ehkä en tekisi edes sitä sillä on merkillistä katsoa itseään peilistä niin pitkään, toivon että katsoisin mutta on mahdollista etten siltikään katso."

vieras elämä

Seison keskellä huonetta kädessäni kupillinen teetä, on aamupäivä. Elämäni muuttuu vieraaksi reunasta alkaen.
Vieraus etenee sitä pitkin, se ei vielä ulotu kaupunkiin. Kuvittelin aina että kaupunki on jotain muuta, nyt se on jotain muuta. Että se pysyy ikuisesti tuntemattomana ja että sinne astuessaan on itse joku toinen. Vieraus saavuttaa aamupäivän ja irrottaa sen, ojentaa sen kohti sitä tyhjää aurinkoista tilaa joka toisena aikana oli aamupäivä. Siihen kuuluivat kahvilat joiden ovissa kilahtaa kello ja joissa istuu joku murtunut. Jonkun murtuneen läsnäolo on väistämätöntä siellä.
Ja mielikuvassa, jossa on kirjapinoja, on aina myös suru. Muistelisin, että ne kirjapinot lähes kannattelivat kattoa siinä, vieras elämä oli huterasti rakennettu koska kuvittelin että ihmiset sinä aikana ovat jo kuin pylväitä, ylettyvät kirjapinojen lailla ylös asti ja kannattelevat kattoa. Heidän liikkuessaan kaikki romahtaa eikä se ole heille ongelma. Kuvittelin kaupunkilaiset sellaisiksi. Kuvittelin että kun astun kaupunkiin ja kaupungin portti suljetaan takanani minusta tulee sellainen.
Naapuri katsoo minua silmiin hetken ajan, hän on alhaalla kujalla, minä olen ylhäällä kivijalan päällä kädessäni kuppi teetä, ja vieraassa kuvitelmassa hän olisi ehkä murtunut ja tulossa luokseni viinipullon kanssa ja siitä alkaisi kertomus ja jokin laivamatka ja joku uppoisi ja voisi niin rajusti pahoin että menehtyisi. Keskellä on tuttu naapuri ja reunoilla on äkkiä purjelaivojen ajan koko julmuus. Tai jäätävän kylmä junamatka tai sietämätön kohtalo despootin rinnalla tai orpous ja hyljeksittynä eläminen. Tai sitten vain joku joka työskentelee toimituksessa ja tulee tapaamaan rakastettuaan joka polttaa tupakkaa ja vetää sukkia jalkaansa sängyn laidalla, ja joku joka kuuntelee radiota yöllä tai kirjoittaa ystävälleen sähkeen jossa vaatii tätä tulemaan heti jos ei tahdo tunnolleen ystävänsä itsesurman hirvittävyyttä. Tämä kaikki on luultavasti lähtöisin niistä kirjapinoista, tai julisteista seinillä. Eikä edes niitä kirjapinoja tai niitä julisteita ole olemassa.
Kun elämäni muuttuu vieraaksi, se muuttuu läpinäkyväksi ja sen läpi näkyvät sarjana kaikki menneet kuvitelmani elämästä. Mitään siitä ei todellisuudessa ole olemassa.
Mutta kuvittelin aina, että edessäpäin olisi toiseksi muuttuminen, että en tulisi olemaan tämä. Kuvittelin, että jonakin päivänä tulisin elämään vieraassa elämässä, ja että vieraassa elämässä olisin tuttu kaiken vierauden kanssa, liikkuisin siinä kuin henki, onnettomuusalttiina ja neuvokkaana kuin ihmistä suuremmat jumalat.

Kävelimme suolla

Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Sepittää, sanakin on miellyttävä. Sitten puhuimme siitä miten sepittäminen on kuitenkin aivan toinen asia kuin kusettaminen, valheen on oltava vielä paljastuttuaankin yhtä nautittava. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme jollekin makeasti. Kyykistyin kallion viereen kuusen alle ja näin siitä suon kuin avoimesta ovesta. Kurjenrahka on nimetty sen mukaan, miten kurjet siellä mielellään levähtävät, rahka viittaa kai sammaleeseen tai toisinpäin. Yksi näistä vihreistä on sammalenvihreä. Kuvittelimme ihmistä, joka heräisi ennen kuin kurjet heräävät: hänen täytyisi nukkua makuupussissa lintutornin puulattialla nopeasti pimeimmät tunnit. Pitkospuita pitkin kuljetaan pienestä saaresta toiseen, vastaan tulee muun muassa Pikkukoira, se on täysin kuriton hyppijä eikä sitä kielletä. Nelijalkainen koira ei ikinä uppoaisi ojaan, se juoksisi siitä seitsemästi edestakaisin pelkkää tiedonjanoaan. Vesi puiden vieressä on punertavaa, sherryn väristä, ja maapohja kaikkinensa on aseteltu sen alle nähtäväksi. Tästä en pääse eroon, kerroin hänelle, tunnen tarvetta tuijottaa kasvinosia ja pinnanmuotoja matalan, kirkkaan veden alla. Niinpä kävelin hitaasti sivuttain, katsellen vedenalaista pienen matkan kerrallaan, kunnes oli aika astua metsän portista metsään. En muistanut sulkea silmiäni vaikka itse sanoin että aidattomasta, muurittomasta portista käydessä kannattaa sulkea silmät. Portti joka seisoo yksinään on maaginen portti. Aina kun kasvillisuus lisääntyi, suon haju tuli vastaan, olisi tarvittu todella tarkka nenä kertomaan, oliko se toisenlainen kuin edellisessä saaressa. Suon tuoksua ei ole olemassakaan, hän väitti, eikä savun tuoksua. Yritin ajatella asiaa ja ehdotin, että savun tuoksu on ehkä rajattu, kihartuva viittaus savun hajuun. Tuoksulle ei ole verbiä, hajulle on verbi, ja siksi sen sisään voi mennä, se on siis aistimisen kokonaisuus. Tätä keskustellessa olimme tulleet saareen jossa on kahdeksan pitäjän rajapyykki. Myöhemmin tulimme nuotiopaikalle eikä meillä ollut tulitikkuja. Yritin kertoa siitä miten isoisäni toinen pupilli oli hiukan avaimenreiän muotoinen, mutta sitten en osannutkaan kertoa siitä, en esimerkiksi osannut sanoa, miten hyvin hän näki. Suolle tahtoisi mennä, ja tahtoisi mennä sinne minne on vaikeinta, mahdottominta mennä. Mutta parasta on kiertää se ja kulkea sinne vain katseellaan. On hämmästyttävää miten katseella voi kulkea. Lopulta näkyi yksi suuri kurki, jossa kaikki oli pitkää, näkyi millainen on kuhan kuono, miten sateenkaarimetsä aukeaa (se ei ole täällä) ja miten vihreä väri kerääntyy kun sitä katselee.

(kiitokset T:lle suohavainnoista)

Ompeluseura

Kuinka monta teitä siis oli siellä?
Olet kyllä aivan pihalla, sanoin jo että kymmenen tai kaksitoista.
En vain ymmärtänyt sen tilanteen dynamiikkaa, en osannut kuvitella sitä.
Sellaista se oli, että me istuimme suurin piirtein ympyrässä ja meillä jokaisella oli jotain tehtävää käsillemme. Keskustelimme kyllä, mutta tilanne kulki hiukan toisin kuin yleensä. Keskustelun kulku ei ollut tilanteen rytmi, ei yksistään. Oli toinen rytmi, jonka jokainen koki yksityisesti omissa käsissään. Tai minä koin, ehken voi puhua kuin itsestäni. Käsityön vauhti oli jonkinlainen kävelyvauhti jota tilanne seurasi. Tilanne ratsasti sillä. Se oli tilanteen virtaus. No, niin arkista se oli, myöskin, arkista ja kevyttä, niin että voisin yhtä hyvin käyttää loputtomia metaforia tai ei mitään metaforia.
Eikä sinua vaivannut se, että tilanne oli varta vasten luotu?
Se ei vaivannut minua hiukkaakaan, se yksinomaan vapautti. Ja aina kun jokin on varta vasten luotu eleellä, joka merkitsee otsikon antamista ja rajausta, mieleeni tulee myös se, millaista sosiaalisuus oli ennen vanhaan. Otsikon antamisella on paljon intertekstejä. Ennen vanhaan oli seuroja, oli ohjelmallisia iltamia, piirejä ja salonkeja. Ehkä se liittyy siihen että elettiin yhteisössä ja vallitsi tehtävänjako. Tai ehkä nämä ovat puhtaasti kirjallisia mielikuvia. Me osallistuimme sosiaaliseen konventioon, ja kuten voin kuvitella tapahtuneen ennen vanhaan, kun käytöstapojen ja hierarkian kullekin suoman paikan suojasta kurkisteltiin toisia, niin mekin kurkistelimme toisiamme kiinnostuneina.
Ja te söitte jotakin.
Kyllä, me söimme hyvää ruokaa ja leivonnaisia, jotka herättävät kiitollisuuden.

Vuonna 2002 löydetty sfinksi

Kerameikon oli jo kaivettu ja valmis. Kaikki tiesivät että tässä on muinainen hautausmaa. Epigrammit puhuivat selkeää kieltään: minä olen kivi jonka pystytti sureva poika,
jonka synnytti kuollut nainen, jonka raskaaksi saattoi taudin tappama mies.
Minä olen harmaa ja juhlava kivi jonka kaiversi kädentaitoinen kuulusta kaupungista.
Oli kuitenkin tiehankkeita. Kaksituhatta vuotta vanhoja tiehankkeita joihin oli tarvittu
tukea, miekalla saavutettavaa mittavaa tukea sekä sopivaa harmaata kiveä.
Kun vanhan tien alustaa sittemmin kaivettiin, löydettiin sfinksi.
Sfinksi, kuristaja, oli sittemmin kuristanut vähemmän ja tukahduttanut lähinnä
metaforisesti, tuomalla palan kurkkuun, tuomalla elämän arvoitukset liian lähelle.
Hän oli maassa siten, että hänen soikeat, puhtaat kasvonsa sattuivat ensimmäisenä lapion
ja pensselin alle. Hänellä oli palmikoidut kiharat molemmin puolin päätä.
Hän hymyili. Hänen hymynsä oli ensimmäinen merkki hänestä maan päälle.
Kirottu siunattu hymy. Ilmeinen arvoituksellinen hymy. Mona Lisan hymy
on siitä korkeintaan heijastusta. Minä olen harmaa juhlava kivi jonka kaiversi
tuntematon kädentaitaja. Minä olen harmaa juhlava kivi joka otan khimairan naisen hahmon,
kysyn sinulta. Minä harmaa juhlava kivi kysyn sinulta mitä tahansa, juuri sen,
mitä kysyt itseltäsi minua tuijottaessasi. Mitä sinä kysyt itseltäsi muinaista tuijottaessasi.

Silphe

Ei, en ole tiennyt mitään hyönteisistä. Tai ehkä jotakin sentään,
sillä tunsin sinut heti. Näin sinut jo ovelta, kellertävän hahmon pöydän alla.
Olit käynyt selällesi ja oikaissut koipesi, sitten laskostanut ne rintasi ja vatsasi päälle
kuin veneessä haudattava kuninkaallinen. Tuntosarvesi, yhtä pitkät kuin ruumiisi, olivat suorat ja eheät. Tulin lähemmäksi kuin varmistuakseni sinusta, tarpeettomasti.
Nyt tiesin jo ääriviivat ja saatoin nähdä tukirakenteet,
sinut oli rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset puolat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.
Jos menetät pääsi, elät vielä viikon, pidätät hengitystäsi melkein tunnin, ei sinua
niin vain mestata tai ajeta maanpakoon.
Olisin tutkinut sinua suurennuslasilla, ei, olisin tutkinut sinua
nurin käännetyillä kiikareilla jotka loitontavat sinut. Mutta niin vain äkkiä seisoin harja ja rikkalapio kädessäni. A problem in your room? Yes, a little problem, vastasin ja avasin oven
siivoojalle. Hän näki sinut ja heilautti käsiään hieman ilmaan, olkapäitään, tuhahti
sinulle, käden käänteessä lensit ulos ikkunasta. Sieltä olit tullutkin, siivooja kertoi,
joskus tuuli tuo sinut, kun ikkuna on auki, ei ongelmaa. Mutta entä talossa, itse
talossa sisällä? Joka talossa, minun talossani, joskus. Jokainen talo, jokainen ihminen.
Ei ongelmia. Tuletko takaisin? Jätänkö valon palamaan sinulle yöksi?
Kun Angelika astui ovestaan hiukset pörrössä kerroin hänelle ensin nimeni ja sitten sinusta.
Menenkö puhumaan merelle sinusta, voin puhua merimatkoista ja soittimista,
ruumiin ja kuoren painosta, kenties oman herkkähipiäisen sieluni myöhemmästä lennosta, soitinten kuorista, rapinasta ja vihellyksestä.

Luulen, että näin unta opettajasta. Hän oli pieni nainen ja poltti savukkeita, paljon. Luulen että olen tavannut hänet monta kertaa elämäni aikana, hän on aina ollut aurinko. Sain pyytää vesilasia kolmesti ennen kuin se tuotiin, elokuun helteinen päivä on täyttänyt rantakahvilan. En nähnyt ketään hänen kaltaistaan täällä. Hänen täytyy olla jossakin toisaalla, ehkä hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania, hänellä on täysinäinen tuhkakuppi kirjoituspöydällään. On liian kuuma ja kissa tulee vaatimaan huomiota juuri nyt. Hänen tekee mieli juoda viiniä vaikka on vasta aamupäivä. Hänellä on miesystävä tai naisystävä joka on matkoilla. Mitä hän on opettanut? Onko se ollut hänelle toisarvoista? Hänen nuoruudessaan koulutus oli tasapäistävää. Hänen piti sanoa kovalla äänellä, puhua raivokkaasti itsensä paikasta. Minä näen samat ihmiset tässä kahvilassa kuin ennenkin, työntekijät ovat ylikuormitettuja, kun huomautan että pyysin vesilasia kolmasti nuori nainen sanoo "tiedän". Mietin opettajaa, hän on tottunut joko ranskalaiseen tai espanjalaiseen kahvilakulttuuriin, hänellä on parempaakin tekemistä kuin tuohtua, hän naurahtaa. Tupakan voi aina sytyttää. Hän on tietoinen sen vaaroista, kerran hän kokeili hypnoosiakin mutta jokin sellainen istuu ihmisessä niin syvällä. Pysyvät kuvitelmat siitä miten joku toinen hänet näkee, vaikka ihmiset vaihtuvat ja muuttuvat, miten niillä kaikilla voisi pääkopassaan olla samat mielikuvat? Ikään kuin kukaan olisi projektori joka heijastaa itsestään vain muutaman kuvan, liian pienellä hevosella ratsastavan kömpelyksen, haaveilijan, joka kuljeskelee niin pienessä metsässä että siitä näkyy läpi, ahmatin, luulosairaan? Minä pidin häntä aina suvereenina. Ajattelin, että hän tietää muiden pitävän itseään suvereenina, että se on puku jonka hän tarkistaa, harjaa, puhdistaa päivittäin. Tulen ajatelleeksi erityistä koukkua jolla varsikenkien nauhat pujoteltiin kiinni. Tulen ajatelleeksi kauneudenhoitovälineitä jotka valmistettiin norsunluusta, kaikesta uhanalaisesta. Syystä tai toisesta ajattelen vanhan maailman ja harvalukuisten asioita.

Fiktiivinen nainen kahvilassa

Pihan toiselta puolelta, oviaukosta näin sekä kissan että sen, miten joku yritti tavoittaa kissaa, ojentuva käsi näkyi.
Kukat maljakossa olivat verrattoman kauniita, niiden kauneus sijoittui oleskelun seuraavalle tasolle, kunhan olin ennättänyt lukea lehden ja saapui toimeton hetki, ymmärsin paitsi että kukkia oli maljakossa myös niiden sommittelun viehättävyyden.
Jäin kahden useiden asioiden kanssa samanaikaisesti.
Luonteenlaatuni, liiallinen ja hioutumaton, pörhisti kylkiään ja harjaansa hienokseltaan.
Kanojen ja kukon äänet kuuluivat, niistä ei ollut sen enempää sanottavaa, ne olivat jo kylliksi huutomerkki näin keskellä kaupunkia.
Muistelin tarinan naista joka siivosi neuroottisesti ja pesi mattoja meressä, ui mattojensa kanssa meressä, olikohan minusta tulossa hänen kaltaisensa? Vimmaista uimista kesän viimeisinä lämpiminä päivinä, uimista kuin suurta voimainkoitosta.
Kun sulki silmänsä ja tavoitti mielessään kaupungin ilmaa, tunsi pyörteilyä taivaalla: kaiken mikä lämmittää, helpotuksen, nopeat oivallukset siitä miten olla avuksi. Ailahtavan vihamielisyyden, kaunan, tuon jokaisen rintakehän ympärille kiertyvän epävarmuuden, synnyinlahjan ja ihmisen osan.
Kaikki vikuroivat liikkeet joilla kaupunkilaiset yrittävät päästä eroon itsestään. Kaikki nyökkäykset ja hyväilevät liikkeet joilla he avasivat itsensä uudestaan ja astuivat sisään.

Fiktiivisen naisen valitus

"En tiedä mikä tahmea väsymys minuun on taas hiipinyt, en muista miten kauan on siitä kun olin valpas ja virkeä. Nämä raskaat päivät, kuin vedestä raskaat tai savua hengittäneet päivät, kuin ainainen matalapaine sijaitsisi jossakin auringonpaisteesta huolimatta. Matalapaineessa minä elän, siksi en kuljeskele rantakaduilla paistattelemassa illan valossa kuten muut, en osta jäätelökojusta jäätelöä: en kenties mielestäni ole ansainnut minkäänlaista hemmottelua. Ja kun kuvittelen onnellisen ihmisen elämää, kuvittelen sen aina toisenlaiseen asumukseen kuin omani, toisenlaisiin kalustuksiin. Minäkö sitten en rakastaisi asuntoani, minä, joka aina niin hellin sanoin kuvailen sitä toisille, ylistän puutarhan herttaisuutta ja olemisen mutkatonta runollisuutta täällä! Mutta kuitenkin, kun kuvittelen mielessäni onnellista ihmistä, en ota itseäni edes muovailtavaksi aihioksi, en lisäile tai poista elämästäni mitään, yritän vain hieman huonolla omallatunnolla karistaa sitä kannoiltani. Kuin huomaamatta pyyhkisivät kohta kylkiä ja poskia kiukun ja turhautumisen puhurit... ne veisivät kenties edes pölyä mennessään.

"Onnellista, onnellista elämää ajattelen kun muistan erästä ystävääni, sitä, miten hän on järjestänyt päivänsä järjestämättä niitä ollenkaan: miten hän seisoo kädet taskussa pää melkein kattoa hipoen, ehkä hieman nojailevassa, kepeässä, valppaassa asennossa, valkoista seinää vasten. Ei ole asiaa maailmassa joka ei lopulta hänen editseen kulkisi, hänen ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Kaiket päivät hän viettää tarkkaavaisessa harjoituksessa joka ei väsytä häntä ollenkaan: maailman tutkimisen hän aloittaa aina siitä, mihin hänen mielensä kallistuu, siitä, mikä kulkeutuu häntä kohti. Kirjasta toiseen, kadulta toiselle, näytöksestä toiseen.
Niin, olen ehkä itsekin joskus viipyillyt samanlaisessa ilahtuneessa tilassa. Sellaisessa, jossa ruumis aamulla herätessään kertoo mitä tarvitsee ja mieli tästä tehtävästä intoutuneena suuntautuu jo johonkin, ulospäin ja eteenpäin. Melkein kuin ruumiillista työtä, urheilua, mutta kaunosieluisessa merkityksessä. Yksinäisyys ei sitä tilaa minulta riistänyt, sillä olinhan silloinkin yksin. Ehkä onkin juuri niin, että menetin yksinäisyyteni.

"Viivähdän tässä ehkä juuri siksi. Yksinäisyyden ja alakuloisuuden kokemus on niin verrattomasti paljon parempi jos sen ehtii kunnolla ymmärtää, jos sen päästää kunnolla kotiinsa vieraaksi. Sen ylittämättömät keskustelunlahjat pääsevät oikeuksiinsa... se muodostuu tilaksi joka edes etäisesti muistuttaa niitä huviloita, niitä runollisen kesän lakipisteitä, niitä piilopaikkoja, niitä aristokraattisen hämärän ja filosofian paikkoja.
Siitä kasvaa, sanalla sanoen, yksinäisyyksien verkosto johon liittyä. Kuin saaristo tai tähdistö, se on paitsi erillisyyden ja yhteenliittyvyyden käsittävä kokonaisuus, myös yleisesti kauniina pidetty, sattumalta syntynyt harmonia, hengittävä ja kallisarvoinen.
Voi elämän värikkyyttä, suoranaista riemunkirjavuutta, ja kaikkia yrityksiä tyylinmukaistaa sen värejä!
Ja niin näen taas mihin alkemiaan olen ryhtynyt. Siitä en toki soimaa itseäni, pidän sitä parhaana mahdollisena askareena, kuin petivaatteiden tuuletuksena... kuin tuuletuksena. Sillä ulkoilman tuoksu kertoo meille aina jotakin. Välttämättä ei mitään tähdellistä mutta se kertoo että huoneemme ulkopuolella on alati vaihtuva maailma."

Innocence ja museo

viattomuus 1

se oli allegoria, sillä tavalla rinnakkain olivat valkoiset ja muunväriset vaatteet.
mitä allegoria tekee nykyään? toista kuin ennen: sen ei tarvitse kertoa kokonaista kertomusta
ja sitten vihjata, että kertomus vastaa toista kertomusta. Se voi ottaa jonkin tyylikauden, perinteen, genren
ja sijoittaa sen keskelle tyylikaudetonta, perinteetöntä, genretöntä. Toisin sanoen meidän todellisuuttamme. Siinä merkityssä tilassa kaikki, mitä kerrotaan, saa vertautuvan ja analogisen suhteen meidän todellisuuteemme. Oli se sitten analogisesti narratiivista ja eheästi vertautuvaa tai ei.

ajat ovat läsnä samanaikaisesti. Miten ylipäänsä tunnistamme oman aikamme niiden joukosta? Voimme valita paikan ajasta. Voimme valita Qwenselin kahvilan.

Tunnistamme oman aikamme kun mietimme, mikä on se järjestelmä joka erilaisia kausia arvottaa ja antaa merkityksiä niille.

Kohisevaa, pulppuilevaa vettä kuvataan: vettä on kuvattu toistuvasti. Kuvataan siis myös veden kuvaamista ja vedenalaisen kuvaamista.

viattomuus 2

havainto: niin monien että yleistettynä lähes kaikkien kulttuurien varhaisemmista ajoista löytyy taidetta ja käyttöesineiden koristelun perinnettä, joka pyrkii kohti outoa. Ihmishahmot ovat niin groteskeja, leikillisiä ja mittasuhteiltaan vieraita, ettei voi olla kyse näkökulmaerosta: tuskin on koskaan ollut kansaa joka olisi nähnyt ihmisen sellaisena tai edes kauniin ihmisen sellaisena. Entä sitten khimairat, välitilan olennot ja elottoman ja elollisen sulautumat? olennot jotka ovat samalla kirjainmerkkejä ja puhuvat omaa nimeään? Moniselitteisyys, joka on kuvallista, ikään kuin kuvaa voisi lukea palindromisesti kaikkiin suuntiin? Unikuvasto vaikuttaa hämmästyttävän universaalilta, epäluotettava havainto tosin sekin. En pääse tästä mihinkään, ihmiset pyrkivät estetiikassaan ja poetiikassaan paitsi kauniiseen ja merkitykselliseen, myös outoon. Todellakin "ihmiset". Olkoon epäluotettava havainto, en pääse siitä.

Niinpä ei ikinä ole ollut sellaista viattomuuden aikaa jolloin merkitykset olisivat pelkästään denotatiivisia ja merkkijärjestelmän tarkoitus vain viitata hyödylliseen, käsinkosketeltavaan tai käsitteellisesti tarpeelliseen poissaolevaan. Myös tarpeettomaan viitataan. Käsittämättömään ja siihen mikä tuntuu syntyvän vasta viitatessa. Jos sellainen viattomuuden aika on ollut, se edeltää kaikkea, varmaan aikakäsitystäkin.

Mutta siitä huolimatta oma aikani antaa merkityksiä ja arvoja kaikille muille ajoille.

nematocera tipulidae

Jaan huoneen hyönteisten kanssa. Yökkösten kausi on tosin jo ohi, se aika jolloin niitä saapuu joka illaksi kolme tai neljä. Ne eivät tule ulkoa. Niillä on jokin pesä tai valistusta edeltävä varjoista sikiämisen paikka joissain. Yöperhosen siiven kosketus nukkuvan poskea vasten... metaforana se kyllä menisi. Valoa kohti, valoa kohti ja kuolemaan. Kaarnanpalasta muistuttava jokin joka lentää päättömästi ja räpyttelee.
Yökkösten aika on ohi mutta eilen illalla makuuhuoneeni lattiaa ryömi kovakuoriainen. Tämä pitää ymmärtää: se ryömii kuten hämähäkki, lattioita ja seiniä pitkin, on musta ja tuntematon, mutta sillä on lisäksi siivet. Sen kilpi aukeaa kuin siilo tai vallihauta. Se oli kuitenkin niin pieni että ohitin sen kuin olisimme olleet eritasoristeyksen eri tasoissa, ajattelin, että kulkekoon tuosta maton reunaa. Myöhemmin pimeässä kuulin kolinaa ja räminää jonka on oltava peitinsiiven ääntä ja peitin itseni ja kasvoni lakanalla –
– mutta ennen kaikkea kuitenkin sinä, Daddy-Long-Legs. Tulet aina sisään ikkunoista etkä ikinä osaa ulos. Tulet kaksin kappalein ja kolmin kappalein löydyt parin päivän päästä käpristyneenä lattialta. Etkö tajua? Kun nostan tiskiharjan tiskialtaasta, kun kumarrun kohti pistorasiaa, kun siirrän lehtipinoa, olet jotenkin aina juuri siellä ja sekoilet näkyviin jalkoinesi. Tunsin sinut jo lapsena eikä nukkumisesta ollut puhettakaan jos rapinasi kuuluu katonrajasta, jos istut sekä etuoven että takaoven pinnalla ei sisään kerta kaikkiaan pääse. Olen toki rauhoittunut, olen kiinnostunutkin sinusta, olet iso ja tutkittava, lentävä hämähäkki, mutta onko sinun oltava niin mieletön? Suuosasi ovat heikosti kehittyneet ja tulet toimeen toukkana saamallasi ravinnolla, et edes tahdo mitään.
Minussa herättää täysin hillittömiä reaktioita (huidon sillä mikä kädessäni sattuu olemaan) sellainen, joka on pientä, korumaisen kaunista, kiinnostavaa kuin kiderakenteen mallinnus, omissa puuhissaan viihtyvää, runollista. Se kaikki liian nopea liike ja kohti tuleminen. Se kaikki mielettömyys ja tarkoituksettomuus.

Land's End

Olen tullut maan loppuun, kun sulkee silmät, kuulee oikealla ja vasemmalla korvalla tyrskyn äänet kuin meren haukkaavat leuat. Kallioille on perustettu vartiopaikkoja, jokin saattaisi tulla mereltä, ja nykyisin ne tallentavat tietoa haaksirikoista, merikilpikonnista, paistattelevista haista, näkyvyydestä Scillyn saarille ja Beaufortin asteikosta.
Hautakummuilla kasvaa saniaisia, on ymmärrettävää tulla haudatuksi tänne tuhansia vuosia sitten. Neljän seikkailevan lapsen luolat ovat todellisuudessa hengenvaarallisia, aallonmurtajakin on äärimmäisen vaarallinen kaikkina aikoina, graalin malja metallilieriö vihreässä hämärässä. Tyrskyjen korut, henkiin herättäminen, pieni nysäpyrstö lintu, ja viimeinkin saniaiset.

Mutta itse Land's Endin päälle on rakennettu toinen Land's end, kartassa oleva rasti on piirretty myös maastoon niin että on vaikea erottaa merkittyä merkitsijän alta. Ja siihen liitetyt merkitykset: kolme tähteä, laadukkaita illallisia joka ilta, viimeisen labyrintin sisäänkäynti, sisäänpääsymaksu ja erityinen laadukas puinen lelu. Cornilaisia toffeita kiitokseksi kissasta huolehtijalle. Mutta Land's End pakenee,
missä meri todella alkaa ja maa loppuu, mikä vuoroveden aika on ja miten innokkaita meren valkoiset hevoset. (Beaufortin asteikolla ne ilmestyvät ensin satunnaisina, sitten ilmeisempinä.) Eikä siihen voi kävellä, siinä ei voi seisoa. Sitä voi korkeintaan edustaa jokin paalu jossakin missä vielä on turvallista.

Samaan aikaan suojelutyöt ovat käynnissä, haaksirikon myrkylliset jätteet on kerättävä pois ja kerrottava mielettömille vaaroista. Tästä saa kävellä. Tästä alkaa äänimaisema, maa loppuu, visuaaliset tapahtumat vähenevät. Täällä saa unohtaa historian ja maantieteen ja olla itsensä merkkipaalu. Muistaa historian ja maantieteen hajamielisesti, sumuisessa ja kuluneessa metaforassa. Olla tästä kaikesta huolimatta kohdalla.

kaupunkijuhannus

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.

tietämistä koskevia harjoituksia

Tietoa syntyy lausumista ja intuitiivisesti. Pyri siihen, että intuitiivisesti saamasi tieto koskisi vain sinua itseäsi ja suhdettasi maailmaan. Jos sinusta tuntuu, että intuitiosi luo sinulle kuvan jonkun toisen suhteesta maailmaan, ota itsesi mukaan kolmanneksi: sinulla on tietoa suhteestasi jonkun toisen maailmasuhteeseen.

Jos toinen tarjoaa sinulle lausuman, joka käy yksiin intuitiivisen kuvasi kanssa, älä anna sen retrospektiivisesti vahvistaa aavistustasi tiedoksi menneisyydessä - vaikka keskustelussa sanoisitkin "kyllähän minä sen tiesin" ja vaikka se teistä molemmista tuntuisi hyvältä.

Kun saat uutta tietoa joka kumoaa tai muuttaa vanhan, ota se vastaan mutta sijoita se vanhan tiedon yhteyteen, ei sen paikalle. Pyri säilyttämään niiden välinen ristiriita, jatkuvuus ja epäjatkuvuus muistisi rajoissa.

tila ja musiikki

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.

ja sitä paitsi

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.


*Cavalcanti

Narratiivisista sopimuksista

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.

Myöhempi teos

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.