Fiktiivisen naisen valitus

"En tiedä mikä tahmea väsymys minuun on taas hiipinyt, en muista miten kauan on siitä kun olin valpas ja virkeä. Nämä raskaat päivät, kuin vedestä raskaat tai savua hengittäneet päivät, kuin ainainen matalapaine sijaitsisi jossakin auringonpaisteesta huolimatta. Matalapaineessa minä elän, siksi en kuljeskele rantakaduilla paistattelemassa illan valossa kuten muut, en osta jäätelökojusta jäätelöä: en kenties mielestäni ole ansainnut minkäänlaista hemmottelua. Ja kun kuvittelen onnellisen ihmisen elämää, kuvittelen sen aina toisenlaiseen asumukseen kuin omani, toisenlaisiin kalustuksiin. Minäkö sitten en rakastaisi asuntoani, minä, joka aina niin hellin sanoin kuvailen sitä toisille, ylistän puutarhan herttaisuutta ja olemisen mutkatonta runollisuutta täällä! Mutta kuitenkin, kun kuvittelen mielessäni onnellista ihmistä, en ota itseäni edes muovailtavaksi aihioksi, en lisäile tai poista elämästäni mitään, yritän vain hieman huonolla omallatunnolla karistaa sitä kannoiltani. Kuin huomaamatta pyyhkisivät kohta kylkiä ja poskia kiukun ja turhautumisen puhurit... ne veisivät kenties edes pölyä mennessään.

"Onnellista, onnellista elämää ajattelen kun muistan erästä ystävääni, sitä, miten hän on järjestänyt päivänsä järjestämättä niitä ollenkaan: miten hän seisoo kädet taskussa pää melkein kattoa hipoen, ehkä hieman nojailevassa, kepeässä, valppaassa asennossa, valkoista seinää vasten. Ei ole asiaa maailmassa joka ei lopulta hänen editseen kulkisi, hänen ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Kaiket päivät hän viettää tarkkaavaisessa harjoituksessa joka ei väsytä häntä ollenkaan: maailman tutkimisen hän aloittaa aina siitä, mihin hänen mielensä kallistuu, siitä, mikä kulkeutuu häntä kohti. Kirjasta toiseen, kadulta toiselle, näytöksestä toiseen.
Niin, olen ehkä itsekin joskus viipyillyt samanlaisessa ilahtuneessa tilassa. Sellaisessa, jossa ruumis aamulla herätessään kertoo mitä tarvitsee ja mieli tästä tehtävästä intoutuneena suuntautuu jo johonkin, ulospäin ja eteenpäin. Melkein kuin ruumiillista työtä, urheilua, mutta kaunosieluisessa merkityksessä. Yksinäisyys ei sitä tilaa minulta riistänyt, sillä olinhan silloinkin yksin. Ehkä onkin juuri niin, että menetin yksinäisyyteni.

"Viivähdän tässä ehkä juuri siksi. Yksinäisyyden ja alakuloisuuden kokemus on niin verrattomasti paljon parempi jos sen ehtii kunnolla ymmärtää, jos sen päästää kunnolla kotiinsa vieraaksi. Sen ylittämättömät keskustelunlahjat pääsevät oikeuksiinsa... se muodostuu tilaksi joka edes etäisesti muistuttaa niitä huviloita, niitä runollisen kesän lakipisteitä, niitä piilopaikkoja, niitä aristokraattisen hämärän ja filosofian paikkoja.
Siitä kasvaa, sanalla sanoen, yksinäisyyksien verkosto johon liittyä. Kuin saaristo tai tähdistö, se on paitsi erillisyyden ja yhteenliittyvyyden käsittävä kokonaisuus, myös yleisesti kauniina pidetty, sattumalta syntynyt harmonia, hengittävä ja kallisarvoinen.
Voi elämän värikkyyttä, suoranaista riemunkirjavuutta, ja kaikkia yrityksiä tyylinmukaistaa sen värejä!
Ja niin näen taas mihin alkemiaan olen ryhtynyt. Siitä en toki soimaa itseäni, pidän sitä parhaana mahdollisena askareena, kuin petivaatteiden tuuletuksena... kuin tuuletuksena. Sillä ulkoilman tuoksu kertoo meille aina jotakin. Välttämättä ei mitään tähdellistä mutta se kertoo että huoneemme ulkopuolella on alati vaihtuva maailma."

Innocence ja museo

viattomuus 1

se oli allegoria, sillä tavalla rinnakkain olivat valkoiset ja muunväriset vaatteet.
mitä allegoria tekee nykyään? toista kuin ennen: sen ei tarvitse kertoa kokonaista kertomusta
ja sitten vihjata, että kertomus vastaa toista kertomusta. Se voi ottaa jonkin tyylikauden, perinteen, genren
ja sijoittaa sen keskelle tyylikaudetonta, perinteetöntä, genretöntä. Toisin sanoen meidän todellisuuttamme. Siinä merkityssä tilassa kaikki, mitä kerrotaan, saa vertautuvan ja analogisen suhteen meidän todellisuuteemme. Oli se sitten analogisesti narratiivista ja eheästi vertautuvaa tai ei.

ajat ovat läsnä samanaikaisesti. Miten ylipäänsä tunnistamme oman aikamme niiden joukosta? Voimme valita paikan ajasta. Voimme valita Qwenselin kahvilan.

Tunnistamme oman aikamme kun mietimme, mikä on se järjestelmä joka erilaisia kausia arvottaa ja antaa merkityksiä niille.

Kohisevaa, pulppuilevaa vettä kuvataan: vettä on kuvattu toistuvasti. Kuvataan siis myös veden kuvaamista ja vedenalaisen kuvaamista.

viattomuus 2

havainto: niin monien että yleistettynä lähes kaikkien kulttuurien varhaisemmista ajoista löytyy taidetta ja käyttöesineiden koristelun perinnettä, joka pyrkii kohti outoa. Ihmishahmot ovat niin groteskeja, leikillisiä ja mittasuhteiltaan vieraita, ettei voi olla kyse näkökulmaerosta: tuskin on koskaan ollut kansaa joka olisi nähnyt ihmisen sellaisena tai edes kauniin ihmisen sellaisena. Entä sitten khimairat, välitilan olennot ja elottoman ja elollisen sulautumat? olennot jotka ovat samalla kirjainmerkkejä ja puhuvat omaa nimeään? Moniselitteisyys, joka on kuvallista, ikään kuin kuvaa voisi lukea palindromisesti kaikkiin suuntiin? Unikuvasto vaikuttaa hämmästyttävän universaalilta, epäluotettava havainto tosin sekin. En pääse tästä mihinkään, ihmiset pyrkivät estetiikassaan ja poetiikassaan paitsi kauniiseen ja merkitykselliseen, myös outoon. Todellakin "ihmiset". Olkoon epäluotettava havainto, en pääse siitä.

Niinpä ei ikinä ole ollut sellaista viattomuuden aikaa jolloin merkitykset olisivat pelkästään denotatiivisia ja merkkijärjestelmän tarkoitus vain viitata hyödylliseen, käsinkosketeltavaan tai käsitteellisesti tarpeelliseen poissaolevaan. Myös tarpeettomaan viitataan. Käsittämättömään ja siihen mikä tuntuu syntyvän vasta viitatessa. Jos sellainen viattomuuden aika on ollut, se edeltää kaikkea, varmaan aikakäsitystäkin.

Mutta siitä huolimatta oma aikani antaa merkityksiä ja arvoja kaikille muille ajoille.

nematocera tipulidae

Jaan huoneen hyönteisten kanssa. Yökkösten kausi on tosin jo ohi, se aika jolloin niitä saapuu joka illaksi kolme tai neljä. Ne eivät tule ulkoa. Niillä on jokin pesä tai valistusta edeltävä varjoista sikiämisen paikka joissain. Yöperhosen siiven kosketus nukkuvan poskea vasten... metaforana se kyllä menisi. Valoa kohti, valoa kohti ja kuolemaan. Kaarnanpalasta muistuttava jokin joka lentää päättömästi ja räpyttelee.
Yökkösten aika on ohi mutta eilen illalla makuuhuoneeni lattiaa ryömi kovakuoriainen. Tämä pitää ymmärtää: se ryömii kuten hämähäkki, lattioita ja seiniä pitkin, on musta ja tuntematon, mutta sillä on lisäksi siivet. Sen kilpi aukeaa kuin siilo tai vallihauta. Se oli kuitenkin niin pieni että ohitin sen kuin olisimme olleet eritasoristeyksen eri tasoissa, ajattelin, että kulkekoon tuosta maton reunaa. Myöhemmin pimeässä kuulin kolinaa ja räminää jonka on oltava peitinsiiven ääntä ja peitin itseni ja kasvoni lakanalla –
– mutta ennen kaikkea kuitenkin sinä, Daddy-Long-Legs. Tulet aina sisään ikkunoista etkä ikinä osaa ulos. Tulet kaksin kappalein ja kolmin kappalein löydyt parin päivän päästä käpristyneenä lattialta. Etkö tajua? Kun nostan tiskiharjan tiskialtaasta, kun kumarrun kohti pistorasiaa, kun siirrän lehtipinoa, olet jotenkin aina juuri siellä ja sekoilet näkyviin jalkoinesi. Tunsin sinut jo lapsena eikä nukkumisesta ollut puhettakaan jos rapinasi kuuluu katonrajasta, jos istut sekä etuoven että takaoven pinnalla ei sisään kerta kaikkiaan pääse. Olen toki rauhoittunut, olen kiinnostunutkin sinusta, olet iso ja tutkittava, lentävä hämähäkki, mutta onko sinun oltava niin mieletön? Suuosasi ovat heikosti kehittyneet ja tulet toimeen toukkana saamallasi ravinnolla, et edes tahdo mitään.
Minussa herättää täysin hillittömiä reaktioita (huidon sillä mikä kädessäni sattuu olemaan) sellainen, joka on pientä, korumaisen kaunista, kiinnostavaa kuin kiderakenteen mallinnus, omissa puuhissaan viihtyvää, runollista. Se kaikki liian nopea liike ja kohti tuleminen. Se kaikki mielettömyys ja tarkoituksettomuus.

Land's End

Olen tullut maan loppuun, kun sulkee silmät, kuulee oikealla ja vasemmalla korvalla tyrskyn äänet kuin meren haukkaavat leuat. Kallioille on perustettu vartiopaikkoja, jokin saattaisi tulla mereltä, ja nykyisin ne tallentavat tietoa haaksirikoista, merikilpikonnista, paistattelevista haista, näkyvyydestä Scillyn saarille ja Beaufortin asteikosta.
Hautakummuilla kasvaa saniaisia, on ymmärrettävää tulla haudatuksi tänne tuhansia vuosia sitten. Neljän seikkailevan lapsen luolat ovat todellisuudessa hengenvaarallisia, aallonmurtajakin on äärimmäisen vaarallinen kaikkina aikoina, graalin malja metallilieriö vihreässä hämärässä. Tyrskyjen korut, henkiin herättäminen, pieni nysäpyrstö lintu, ja viimeinkin saniaiset.

Mutta itse Land's Endin päälle on rakennettu toinen Land's end, kartassa oleva rasti on piirretty myös maastoon niin että on vaikea erottaa merkittyä merkitsijän alta. Ja siihen liitetyt merkitykset: kolme tähteä, laadukkaita illallisia joka ilta, viimeisen labyrintin sisäänkäynti, sisäänpääsymaksu ja erityinen laadukas puinen lelu. Cornilaisia toffeita kiitokseksi kissasta huolehtijalle. Mutta Land's End pakenee,
missä meri todella alkaa ja maa loppuu, mikä vuoroveden aika on ja miten innokkaita meren valkoiset hevoset. (Beaufortin asteikolla ne ilmestyvät ensin satunnaisina, sitten ilmeisempinä.) Eikä siihen voi kävellä, siinä ei voi seisoa. Sitä voi korkeintaan edustaa jokin paalu jossakin missä vielä on turvallista.

Samaan aikaan suojelutyöt ovat käynnissä, haaksirikon myrkylliset jätteet on kerättävä pois ja kerrottava mielettömille vaaroista. Tästä saa kävellä. Tästä alkaa äänimaisema, maa loppuu, visuaaliset tapahtumat vähenevät. Täällä saa unohtaa historian ja maantieteen ja olla itsensä merkkipaalu. Muistaa historian ja maantieteen hajamielisesti, sumuisessa ja kuluneessa metaforassa. Olla tästä kaikesta huolimatta kohdalla.

kaupunkijuhannus

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.

tietämistä koskevia harjoituksia

Tietoa syntyy lausumista ja intuitiivisesti. Pyri siihen, että intuitiivisesti saamasi tieto koskisi vain sinua itseäsi ja suhdettasi maailmaan. Jos sinusta tuntuu, että intuitiosi luo sinulle kuvan jonkun toisen suhteesta maailmaan, ota itsesi mukaan kolmanneksi: sinulla on tietoa suhteestasi jonkun toisen maailmasuhteeseen.

Jos toinen tarjoaa sinulle lausuman, joka käy yksiin intuitiivisen kuvasi kanssa, älä anna sen retrospektiivisesti vahvistaa aavistustasi tiedoksi menneisyydessä - vaikka keskustelussa sanoisitkin "kyllähän minä sen tiesin" ja vaikka se teistä molemmista tuntuisi hyvältä.

Kun saat uutta tietoa joka kumoaa tai muuttaa vanhan, ota se vastaan mutta sijoita se vanhan tiedon yhteyteen, ei sen paikalle. Pyri säilyttämään niiden välinen ristiriita, jatkuvuus ja epäjatkuvuus muistisi rajoissa.

tila ja musiikki

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.

ja sitä paitsi

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.


*Cavalcanti

Narratiivisista sopimuksista

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.

Myöhempi teos

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.

joutilas, odottavasti

Valo pilvien raoissa näyttää silmänurkassani salamalta, ei sitä salamasta erotakaan muu kuin että se on paikallaan,
se ei halkaise taivasta ja hetkeä, ei ole pimeyttä ennen välähdystä ja sen jälkeen.
Se on ajassa paikallaan, pysyvä. Tai kuva, ja se taas saa minut ajattelemaan itseäni tässä:
jo tovin olen istunut puuhaillen niin hajanaisia ja päiväohjelman ulkopuolelta löytyviä asioita,
että on melkein kuin en olisi tehnyt mitään, kuin en olisi ollenkaan liikkunut.
Onko tämä liikkumattomuus siis kuva minusta?
Jos on, millä tavalla kaunista on käyttää päivänsä aikaa siihen, että on itsensä kuvaajana?
Se pieni liike joka on sormissani ja joka on mielessäni, pientä liikettä joka on kuvassa.
Niin kuin se japanilainen hylätty kaivossaari, jossa kuvatuissa paikallaan pysyttelevissä kuvissa jokaisessa jokin liikkui hieman, ilman intentiota ja merkityksettömästi, esimerkiksi tuulen mukana,
ja juuri sen vuoksi kuva oli niin rikkaasti ja sisällyttävästi kuva siitä, millaista aikaa siinä paikassa oli kulunut.
Itsensä kuvaajana mutta myös valmistamassa tilaa jollekin. Minun pitää pian poistua tästä
luojan ja hänen luomakuntansa välistä, ei vain siksi, että näkymä kirkastuisi, vaan siksi, että voisin itse täyttyä sillä mitä käsitän.

Oofirin kullasta

Kullanhuuhtojat päättivät rakentaa talon jossa elämä olisi parempaa ja erilaista kuin muualla.
He päättivät siis rakentaa juuri sellaisen talon, jossa heidän ominaisuutensa tiivistyisivät ja tulisivat huuhdotuiksi esiin kuin vaskooleissa. Ja erilaisten keskustelujen ja kohtaamisten kipeä viisaus myös.
Luin siitä edellisen kerran kaksitoista vuotta sitten. Se pysäytetty vanha maailma ja liikkuva uusi maailma, jotka siinä olivat rinnakkain: uin niissä, mutta etenkin vanhassa maailmassa. Olin sellainen, mikään määrä ylellistä sisustusta ja ylellistä aikaa ei minua varsinaisesti säikäyttänyt, ymmärsin sen samalla tavalla kuin teatterin toisen kerroksen lämpiön punaisen maton. Jolla istuin. Epäasianmukaisissa vaatteissani.
Luen siitä nyt ja mielikuvani ovat toisia kuin silloin, liittyvät myös yleisesti ottaen suuriin taloihin ja henkilögallerioihin. Ja viisauden esiin huuhtomiseen. Mutta en yhtään ihmettele sitä että painoin tämän kirjan nimenä niihin vuosiin, myös kaiken ylenmääräisen ja rikkaasti ylimääräisen tässä.
Eilen illalla, puutarhakeinussa lukiessani, näin puutarhapöydällä puolikkaan hiiren. Se oli enää harmaaseen karvaan kiedottu valkoinen lonkkaluu, paljon muuta ei ollut jäljellä. Se muistutti rikkoutunutta mekaanista leikkihiirtä, jonka koneisto on näkyvissä. Se ei järkyttänyt minua, en ajatellut hiiren kuolemaa. Ajattelin korkeintaan mistä se koostuu, ja ehkä ajattelin pihamme kaikkia kissoja. Ajattelin, että jos hiiren luuranko, tai puoletkaan siitä, olisi löytynyt valkoiseksi huuhtoutuneena kallionkolosta, olisin luultavasti ottanut sen käsiini ja tutkinut mistä se koostuu. En ollut kissalle vihainen.
On mielentiloja, joissa ei järkyty järkyttävästä, hahmoista, jotka on kirjoitettu olemaan toista ja kääntöpuolta. Ne ovat hahmoja jotka on kirjoitettu kohdattavaksi ja siksi ne haluaa kohdata.

haikailun kohde

Kertomus alkaa siitä että ihmisiä on suuressa talossa. Mikä kertomus? Monikin.
He ovat ehkä vierailulla mutta vierailu on kestoltaan loputon, he asuvat
vaikka eivät ole muuttaneet asumaan, ja asumismuoto on fantastinen, avoin.

He törmäävät toisiinsa puutarhassa ja illallisilla. Jotakin on koko ajan meneillään,
yksinäisyyttä on tarjolla ja keskusteluja. Kuljeskellaan hiljaisissa huoneissa,
lavasteet valmiina mille kohtaukselle tahansa, ja kuka huolehtii tästä kaikesta?

Se kysymys ei vielä edes aktivoidu. Ei ole kysymystä rahasta, ei valuuttaakaan,
senkin voi vetää fantasian piiriin: syödään ehkä kuusenneulasia tai pelkkää vettä.
He kaikkihan ovat siellä vain siksi, että heidän kauttaan voisi esittää kysymyksiä.

He ovat perheenkaltaisia mutta eivät perhe. He ovat rakkaudenkaltaisessa tilassa
mutta eivät rakastuneita. He ovat haaksirikkoutuneen kaltaisia mutta eivät
pulassa. Heillä on meidän kysymyksemme mutta ei voimiemme rajallisuutta.

Kuka huolehtii tästä kaikesta? Joku näkymätön nainen, ensinnäkin, pelkkä henki,
mamma tai jumalatar, ja toiseksikin tekijä, sepittäjä, viisas. Ja siksi onkin järjetöntä
kaivata heitä ja taloa, ikään kuin se olisi kuva elämisestä eikä paraabeli, asetelma.

Se on kovin haurasta, en tohdi nojata siihen vielä
mutta teen siitä pienen merkinnän itselleni.
Jonkin silmun. Ja ajattelen tätä päivää.

Näyttelyn purkamisen jälkeen he ottivat keltaiseksi maalatut kivet
ja asettelivat ne joen varteen ja miettivät miten pian ne korjattaisiin siitä pois.
Kului kuukausia ja nyt vuodenaika saa ne muistuttamaan leskenlehtiä.

Te teitte taideteoksen lähitulevaisuuteen.

Niin teimme, hauraus ilmenee monissa materiaaleissa,
monissa prosesseissa, se on muovattavuuden ja sitkeyden poissaoloa
mutta jotain muotoa siinä on, jotain hyödyllistä, siitä voi aavistaa

se on siis hahmotelma. Se on jotain joka ei vielä uskalla näkyä
pysyvänä ja varmana itsestään. Se on siis viivapiirros tai kehikko.

(maku josta syntyy muistoja? Let's make a memory?
se tapa jolla tulevaisuus on nyt läsnä, hahmotelmana siitä,
miten tätä voi käyttää silloin, väistämätöntä jatkuvuutta,
tietä tai punaista mattoa joka kiertyy auki hieman edessäpäin,
kiertyy auki ja taaksepäin, itseä ja mennyttä kohti?)

On tämäkin sanottava

"Menneisyys laskostuu ja työntää tätä hetkeä edellään
kuin mannerlaattaa, aina edellä itseään kuin aallon harja,
mikään metafora ei sitä kerro."
- - Eräs nainen kertoi huomanneensa että Gibranin Profeetta,
jota hän tyttövuosinaan luki ahkerasti, ei puhunut mitään
ahdistuksesta. Ei ollut: Mestari, kerro meille ahdistuksesta.
Laiturilla maatessaan kerran, kun pilvet ajelehtivat merkillisessä
syklisessä muodossa ja luostarin kirkon kelloja soitettiin,
hän sepitti profeetan puheen. Teidän ahdistuksenne
on sitä että te muistatte. Muistatte sen, mikä teidän on
ihmisinä ollessanne joka hetki unohdettava.
- - "Metaforat kävelemisestä: yrittää kävellä niin
että ajattelee jokaista jalan nostamista ja laskemista,
yrittää kävellä kilometrin metri kerrallaan."
- - Puhuttelee itseään sinuksi, puhuttelee ihmisiä teiksi.
Puhuttelee ihmisiä teiksi ja pysähtyy monihahmotteisuuteen
ja yrittää hetken ajan sepitellä siitä jotakin metaforaa,
unohtuu ihmettelemään sitä miten ajatus voi kulkea.
Miten voi kiinnittyä itsensä kannalta vähäpätöiseen ja
miten kaikki kuitenkin on niin paljon juuri sitä, miten
mikään voisikaan tulla tärkeäksi ilman sitä.
- - "Ainoastaan se, että kävelee jonkun rinnalla,
vaikka sitten ympäri ja takaisin, joskus ainoastaan se
voi häätää epätoivotut oksat, vaimentaa epätoivotun tuulen."
- - Tieto siitä että toisia ihmisiä on olemassa tulee häneen joskus
kuin keuhkoihin ilma. Silloin tällöin käykin niin ettei huomaa
pidätelleensä hengitystä. Huomaa myös kävelleensä ohitse
ja ymmärtää kävelemisen olleen itsessään jotenkin tarpeen.
Niin suurta tyytymättömyyttä kuin tyytyminen
voi olla, niin suurta hahmottomuutta kuin yritykset
hahmottaa, hänellä oli tieto toisista sitä tekemässä.
- - "Sallia siis rintakehän kohota ja laskea. Sallia kertomisen.
Sallia uudestaan oksat ja tuulen."

ystävälle osoitetusta lintukirjeestä

"Viime viikolla kysyin taas muutamalta linnulta olivatko ne kiuru, mutta ei se vielä mitään, koska pian kuulin kiistattomia peipposia. Mustarastaita tietysti myös, mutta ne ovat nykyään oudosti kaikkialla, tammikuussakin, jonkin unenlogiikan mukaisesti. Kerran pysähdyin pihaan katsomaan kolmea mustarastasta samassa pensaassa. Ne pysyivät liikkumatta vaikka olin metrin päässä niistä, satunnaisen harmonisessa suhteessa toisiinsa, kolmestaan puussa. Mustarastaan musta on välillä niin syvää kuin koko lintu olisi aukko maisemassa, ja ääni on niin epätodellinen kuin se tulisi aukosta maisemassa. Kalalokeissa ei niissäkään ole mitään kovin kummallista mutta silti niiden äänet ovat aina samanlainen lapsuusmuistoihin heitto. Meren lähellä olimme me lapset aikuisten kanssa, aikuiset toisten aikuisten kanssa, meillä sievimmät vaatteet ja tukka nostettuna korkealle ja tuuleen, hieman tylsää mutta jotenkin mieleenpainuvaa, jo jonkinlaista kirjallisuudesta löydettyä pohjaa siitä miten meren kanssa voisi olla jos tohtisi ottaa itsensä vakavasti, mitenköhän itsensä voisi ottaa vakavasti."
"Tämä liverrys, tämä hypähtely asiasta toiseen, maailman lyhyin kiertorata, nopeat leikkaukset, nopeat pilvet. Olen keskittymiskyvytön ja kärsimätön. Hieraisin silmiäni, jotenkin niin se varmaan oli, olin varmaan taas nukahtanut hetkeksi. Mutta valvetiloja on tällä hetkellä niin monta, nukahtelen yhdestä toiseen, jokaisessa olen aina uudessa ympäristössä, jäsentäminen ottaa aikansa."
"Maailmasta tulee raportteja kotiin. Mihin tiedon on tarkoitus mennä? Tämä on rihmasto... minne rihmat jatkuvat? Hengitänkö tietoa ulos? Ohjelmaan saa soittaa ja kertoa havainnoistaan, asiantuntijat vahvistavat ne, lentokuviot ja laulun."
"Tietoa on saatavissa niin paljon, transatlanttisten tietotoimistojen sivut auki yötä päivää, silmiini osuu lehdestä jotakin minkä kuulin jo eilen radiosta, isku ja kehityskulku, tieto oli jo mukanani kun kävin nukkumassa. Olin jo sen päätepiste. Ja joskus löytyy jokin syy tutkia ikonostaasien historiaa. Tai jälleen jokin lintuihin liittyvä seikka."
"Se voisi saada huolehtimaan asioista, mieleen voisi nousta tapoja joilla vaalia."

ikoni

Jumalanäiti ja hänen lapsensa istuvat sylikkäin. Kullattu metallikuori peittää heidät;
kuori on kuva heistä istumassa sylikkäin. Siinä on aukot käsien ja kasvojen kohdalla.
Kullatun metallisen kuvan alta näkyy kankaalle väreillä maalattu kuva jumalanäidistä
ja hänen lapsestaan. He kurkistavat itseään esittävän kuoren takaa,
heidän kasvonsa ja heidän kätensä kurkistavat.
Toisin sanoen heidän ihonsa. Jos heidän pienet jalkansa näkyisivät kuvassa,
ehkä niidenkin kohdalla olisi kultaisessa kuoressa aukot?
Niin että uskolliset ihmiset voisivat suudella heidän kankaisia varpaitaan.
Kun ikonitaide kehittyi, vuosisatoja siihen meni, kauneus sai uusia hahmoja,
nenistä tuli aina pienempiä ja kapeampia, suista samoin, otsan ja kulmien juonteista
yhä voimakkaampia, silmistä väsyneempiä. Ei enää kovinkaan ihmisenkaltaisia,
vaan kaikkien hyväksymiä pyhiä, pyhiä, ihmisen esityksiä. On vaikea toistaa samaa liikettä
ilman että alkaa tyylitellä sitä, se sulkeutuu ja avautuu samanaikaisesti, on raskas
merkityksestä ja samalla automaattinen. Käsittämätön, haltuun otettu.
Mutta sitten vielä tuo ylimääräinen kuori? Mitä se suojelee?
Ikonin takana on jokin maailma, jokin, mitä kukaan ei tiedä
mutta jonka näkymättömyys nähdään, sana ja kuva joka on tahdottukin hämärtää.
Hämärtää ja kullata ja tyylitellä, raskauttaa merkityksellä joka ei enää ole kenenkään
mieleenjohtuma mutta kaikkien mielenmaisema. Sen vuoksi ikonit minua kiinnostavat.
Ei siksi että harjoittaisin hartautta vaan tämän piilotusleikin vuoksi.
Joku kysyy kysymyksen hyvyydestä ja totuudesta ja hyväksyy piilotetun vastauksen.

valituskuoro

Kevät ei tule ikinä.
Valtavia harmaita lokkeja matkalla satamaan päin.
Vietin aurinkoisimman päivän valkoisen valaan vatsassa.
Birminghamin valituskuoro tunkeutuu kokemukseen,
jonka haluaisin: matka metallinvärisen veden yli saareen,
kuin jumalten kylpyläsaareen
mutta hylätystä betoniarkkitehtuurista koostuvaan.
Luurankomaisia rakenteita ja ammottavia ikkunoita,
valloittavia kasveja.
Kuvat ovat liikkumattomia mutta eivät stillejä,
tuuli heiluttaa aina jotakin,
jokin aivan pieni yksityiskohta on liikkeessä. Kuvia sisätiloista joissa tippuu vesi.
Katselen sitä kuin se olisi yksi paikka, tosiaankin kylpylä, koulu,
konttori, tehdas, asuinalue ja kaupunki,
koko ihmisten elämänkaarta
ja elämänpiiriä kattamaan rakennettu saari. Ei se tietenkään ole.
Mutta miten on mahdollista se tuntu,
kuin kaikista noista tyhjenneistä tiloista puuttuisivat samat ihmiset?
Menneet askareet ja vielä asutun tuntuinen kolkkous
muodostavat yhdessä elämän kuvan jonka muoto on tuo harmaa saaren möhkäle.
Sitä ei ole koskaan ollut mutta sitä on kierrelty ja kuvattu.
Ja samaan aikaan kokolattiamatolla vuorattu mustanharmaa katsomisen tila
ja tulevat ja lähtevät ihmiset ja se rasittava renkutus.
Kotikaupungissa alkoi sitten yllättäin sataa lunta,
sitä siunailtiin kaupassa.
Kokemukset ovat useimmiten limittymisiä ja risteyksiä,
ei mitään sellaisenaan vaan jokin muutaman päivän ajanjakso
jonka aikana mieli vain täyttyy, siihen vain kertyy
ja sitten puomit laskeutuvat
ja lautta menee veden yli. Ne ovat siellä kyydissä
ja kerron niistä jotain tarinaa itselleni.
Tai lähinnä katselen, olen liian hajamielinen kertoakseni tarinaa.
Lähinnä vain olen siinä niiden kanssa.
Siunaa ja varjele. Romuta ja suojele, ja kulumisen jälkeenkin
vielä kuvaa.
Yritä edes. Ota jotenkin mukaan myös tunkeilijat
ja rumat yksityiskohdat.
Pysy siinä tarpeeksi kauan ja yritä surra maailmaa niin, että se on kohtuullista.

toipilas

Oli kuumetta, olen vielä heikko,
haluaisin ulos. Nämä ovat niitä päiviä
jotka keinuttavat itseään kasvojen edessä.

Saari on paikallaan. Mutta jos se purjehtisi pois.
Se on kaikille niin varma, sinne voi aina mennä.
Mikä kartta tai mitkä ompeleet lumessa jäällä.

Ihmisistä ja koirista syntyneet. Kivenlohkare on lavaste
jollekin eväsretkielokuvalle. Replikointi on arkista
ja avaraa, sen läpi tuulee, on ihana kasvojen valo.

Te olette sopivat hahmot, ja te juoksevat lapset,
te kiipeävät ja lohkarelinnaan piiloutuvat lapset,
ja te kurittomat koirat, ja kuva nousee, ilmakuva.

On ollut kuumetta ja olen väsynyt ja siksi näen
saaren elokuvana. Ja ehkä vuosikymmenten takia,
sen miten romanttisia tarinoita tavattiin kertoa.

Kaupunkilaisilla henkilöhahmoilla. Päällystakeilla.
Vastuuttomuudella. Uskottomuudella. Lapsilla,
jotka vilahtivat kuvissa. Kauniilla varjostimilla.

Miten ne lapset aina vain vilahtivat kuvissa?
Tuntuu että olen edelleen lapsi. En lopettanut.
Pitäisi nojata taaksepäin, palata ja siellä levätä.

maaliskuussa 2006

...puhetta holokaustista. Hesarin juttusarja ja palasina nähty Shoah. Ensimmäiset ja viimeiset kaksi tuntia betoniseinäisessä neliössä pimeässä ystävien kanssa, keskimmäiset neljä tuntia omassa nojatuolissa yksin. Aluksi videotykin ja dvd-aseman yhteensopivuudessa oli jotakin outoa, ääniraita soi kaksinkertaisena niin, että senhetkisten äänten taustalla kuuluivat vain hieman vaimeampana äänet tulevaisuudesta, tunnin tai puoli tuntia eteenpäin levyllä. Kaiken aikaa joku puhui eri kielillä, naisen ja miehen äänillä. Yli kahdeksan tunnin pituus, hyvin kevyt dramaturgia ja materiaalin leikkaamisen ja järjestämisen tapa vaivuttivat. Ruuvasivat. Maisemien värit olivat erityisen tuttuja, kuin meneillään olisi aina jokin välimuotoinen vuodenaika. Paljon kulkuvälineitä ja veden virtaamisen, kiskojen etenemisen suuntia. Kirkko oli vaaleanpunainen, sen edustalla yhteisö muisti ja ei muistanut samanaikaisesti.

...visuaalisia mielikuvia vedestä; lehdistä, oksista ja roskista veden alla. Mielikuvia äänistä ja soitosta, joka on kollaashimaista mutta vahingossa, seinien takaa kuultuna.

...tekstien verkostoja joista putoan läpi. Luen sitä ja tätä, huomio ei hyppele vain tekstiriviltä toiselle vaan kokonaan toisen kirjan sivuille, ja lopulta on olemassa vain pyyhkäisevä ajatus kirjahyllystä. Tietokirjat, vanhat tietokirjat, runollistuneet tietokirjat, kirjojen runollisuus ylipäänsä. Kaikki se ei risteä missään eikä tuota mitään hybridiä tai hedelmää. Paitsi että se risteää minussa.

vihreä kajastus ja purppurajuoru

"Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on
matolla, käsiesi ulottuvilla, esineitä

joskus katsot taaksepäin kohti viime kevättä
sen tavoittaa ääripisteiden kautta, milloin jokin tuntui päättyvän
ja mikä nousee keväästä kuin kivipaasi tai jääpaasi
se iltapäivä kun joku oli tehnyt rannalle pienen stonehengen,
siinä oli vihreä kajastus joka ei ollut jään väri,
se ei ollut veden väri, ei ilman eikä auringonpaisteen väri
vihreä väri joka syntyi sillä hetkellä

Saat käyttää kevättä joka sinulla on
oli, sinulla oli jokin tapaa elää silloin, etkä tiedä
kuinka selvisit, et tiedä, kuinka pelkäsit
etenit juhlasta toiseen.
Hyppäsit juhlatalosta, päkiäsi kosketti kadun pintaa,
ponnistit uudelleen, hyppäsit suureen kivitaloon.

Otit tavaksi istua portailla ja juoda aamukahvisi siinä
se muistutti keskustelua vaikka keskustelua ei ollut
joskus naapurin mies ajelehti hitaasti sinua kohti
aalto löi terassin kaiteeseen samalla hetkellä
kun silmäsi alkoivat harhailla riveillä ja vaihdoitte nuo sanat:
tuo puu. Tämä terassi. Miten harvoin tässä istuu kukaan.
Mitä sinä luet. Luen kaunista tarinaa haikailusta, merestä,
jokaisen omasta lapsuudesta, ahdistuksesta, ahdistuksesta

Saat käyttää terassia joka sinulla on.
Sinulla. Se tapa jolla hahmosi liikkuu yhteisessä tilassa
käpertyy asennoista mukavimpaan, sanoo: otan tämän.
Pihakeinun, hitaan keinunnan, keinuvat varjot,
lintujen pyrstöjen keinunnan.

Sohvan, Prinssi Kaspianin, purjehtimisen, Shakespearen,
Käytöksen kultaisen kirjan, kaikki asioista vieraimmat,
pölyisimpänä kevätpäivänä, sillä tästä lauantaista ei tullut
sellaista kuin suunnittelit. Äkkiä olet kuumeessa.
Äkkiä he alkavat siivota ja kirjapinoja on kaikkialla.
Löydät kirjan, jota et ole koskaan ennen nähnyt,
vaikka se on ollut siellä kaikki nämä vuodet
kirja jonka yllätys on pienuudessaan suuri

Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on,
purppurajuorun lehtiä, kädentaidon oppaita

miten sormesi oppivat tunnustelemaan.
Mitä ne juuri nyt haluavat kertoa, kenelle.
Miten kietouduit kukikkaaseen lakanaan
ja menit ulos äidin luokse, kasvimaalle,
halusit olla joku toinen. Samalla ymmärsit, mitä olet
ihmistytär, tallovat jalkapohjat ja suuri halu kertoa."

Jäätie oli tehty meren poikki, viistosti, kohti pimeää kuin ilmaan, tangenttina, kuunsiltana. Kylmä usva oli meren päällä ja jäätyi heti kulkijoiden iholle ja hiuksiin, oli kuin olisi hengittänyt levottomuutta. Mutta silti siinä oli ihmeen levollista kävellä, voimakkaat valonheittäjät heittivät puiden varjot tuohon sumuun, siitä tuli valkokangas ja äkkiä se olikin selvää, tämä on elokuvallinen kävely. Sen vuoksi ei oikeastaan ole kylmä. Pimeästä kuului raapivan terän ääni, luistelija oli tulossa kovaa vauhtia, hän taittoi matkaa niin kuin vain jäätiellä voi, hän oikaisi.

*
"Ehkä hän vain piileskelee takkinsa takana." Jalat omissa saappaissaan. Se, minkä piti olla lisäyksenomainen mutta käytössä heti olemukselliseksi muuttuva osa häntä, hänen takkinsa – kun näen hänet ulkona kävelemässä takki päällään, en ajattele että tuossa menevät hän ja lisäksi hänen takkinsa – onkin peittävä, pettävä, totuus hänestä jää sen taakse. Ei mikään totuus hänestä, tietenkään, vaan vain totuus siitä, onko hän huoneessa vai ei.

*
Kaupunki ei lopu kun meri alkaa, se käyttää mertakin hyväkseen ja tarjoaa kulkureittejä joiden viehätys on niiden poikkeuksellisuus, mene siitä mistä aita on korkein. Mene siitä, mistä reitti on keinotekoisin. Mitä käveleminen tarkoittaa, millaista oman ympäristönsä näkemistä ja millaista näyttäytymistä. Me kaikki päällystakeissamme, olemme hyvin suureksi osaksi mustia hahmoja, mielikuva meistä on silhuettimainen, piirrymme erityisesti jotakin vasten. Totuus meistä? Minkä alla? Ei minkään alla vaan kaikessa tässä: on totta että päätimme kävellä, on totta, että olemme kaupunkilaisia, on totta, että elämisemme muuttaa ympäristöä peruuttamattomasti, on jo muuttanut. Jäätie. Oikaistaan se, minkä pinnanmuoto muotoili. Tehdään jokin vaikeaksi ja sitten helpoksi. Että olisi jotain.

Kuiskauksia ja huutoja

Pappi puhuu kuolleelle naiselle hänen kuolivuoteensa vierellä, hänen omaistensa ja kahden, obeliskimaisen harmaatukkaisen naisen läsnäollessa. Nainen on käynyt läpi keuhkotaudin, hän on ollut kuvataiteilija ja koettanut parantua Italiassa, hän on kärsinyt 1800-luvun taiteessa tyypillisen kärsimyksen mutta elokuva antaa nyt ymmärtää, että se oli todellista. Hänen viimeiset vaiheensa ovat olleet hyvin ruumiilliset. Muita ihmisiä on mitattu sen mukaan, miten he olivat hänen vierellään. He kaikki ovat pääsevä samaan, viimeiseen kuvaan, päivänvarjojen ja valkoisten pukujen keventämään kuvaan, jossa syyllisyys unohtuu ja kyseenalaistaminen saa vaieta, niin autereinen se kuva on ja niin rakastavalta tuntuu sisäkkäisten fokalisoijien, Annan ja Agnesin suhde. Mutta sitä ennen:

Pappi pyytää kuollutta naista, jos on niin, että hän nyt puhuu kieltä jota Jumala ymmärtää, rukoilemaan jäljelle jääneiden puolesta. Jäljelle jääneitä vaivaa ahdistus ja tyhjyys, ja jos Agnes pyytäisi sitä Jumalalta, he voisivat kokea elämänsä merkityksellisempänä. He seisovat terveinä ja ryhdikkäinä, he ovat piirtyneet punaista samettia vasten, heillä on ollut tekemistä käsillään tai ainakin hyvin koossapysyvä asento koko elokuvan ajan. Kun joku on mennyt yli kuoleman rajan ja poistunut siitä painavasta, kevyestä, häkellyttävästä satunnaisuuden kentästä jossa eletään, on itsestään selvää mitä häneltä pyydetään. Pappi ei epäröi hetkeäkään olettaessaan, mitä jäljelle jääneet tarvitsevat ja että he tarvitsevat. Hän ei mieti pyyntönsä kohtuullisuutta.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopulle, kartanoon, avioliittoihin, jotka on solmittu aina jo etukäteen. Tämä etäisyys on hieman poikkeuksellinen. En tiedä, miksi juuri tässä on haluttu jättää tuollainen kysymysmerkki: oikeastiko? Ymmärsinkö? Aika ei jää huomaamatta, ensimmäiset kuvat ovat auringon nousua, kellojen liikkeitä ja ääniä. Niin kauniita. "Ihmisyyden" vai "ajan" kuva? Tuntuu että pitäisi sanoa vielä jotakin. Tämä kaikki on niin itseensä kietoutunutta, se, joka eniten poistui itsestään, on melkein mykkä, se, joka eniten otti vastaan maailmalta, on kuollut. Jäljelle jäävät yksilöllisesti umpikujaiset, tässä paikaltaan siirtävässä kuvassa, siis. Ehkä sen tahdoin sanoa, ja sen mukana jotakin.

villalanka

Kun olin seitsemäntoista, halusin olla kevyt, tyhjä ja halpa. Poimin sanojen ensimmäiset kirjaimet, KTH, ja nimesin sillä olotilan, joka oli euforinen, kohoava, itsensä unohtava ja itsetietoinen samanaikaisesti. Kevyt: askel on kevyt, ruumis on kevyt. Tyhjä: joko jonkinlainen kielto on päällä ja toimii, mikään ei juuri nyt vaivaa, tai sitten jokin sykli vain on siinä vaiheessa. Halpa: en ole velkaa kenellekään juuri nyt, en tunne mitään painavaa vastuuta, kukaan toinen ei juuri nyt kärsi mitään epämukavuutta vuokseni. Kun ajattelen sitä olotilaa, ajattelen niitä muutamaa parin metrin korkuista puuta jotka kulkivat jonossa lukion pihan poikki, minä kuljin niiden viertä, oli talvi ja minulla oli tuo KTH. Monta sisäkkäistä itsetietoisuutta, jotka vapauttavat toisistaan. Ajattelen tulevani nähdyksi siinä kun tanssahtelen niiden puiden vierellä, nähdyksi ja hyväksytyksi itsenäni, merkityksi jollakin nimikkeellä "outo" joka samalla merkitsee vapahdusta... elämäni on tiukan aikataulutettua, on välitunti, on helmikuu, on lukion toinen luokka, on vaihtoehdoton elämänvaihe, jonka sisällä minulla on vivahteikas, loputtoman fraktaalisesti aukeava variaatio käytettävissäni.

Ylihuomenna, perjantaina 24. päivä helmikuuta, menen Akateemiseen kirjakauppaan Turussa ja esitän joitakin runojani. En tiedä vielä mitä runoja enkä ole päättänyt, otanko kirjan käteeni niin, että kuuntelija ja katselija tuntee kuulemansa kielen jotenkin tulevan sieltä kirjasta, sijoittuvan siihen esineeseen sen sijaan että se sijoittuisi vain minuun, olisi jonkinlainen kuvaelma siitä, että tunnen, ajattelen ja kerron ulkomuististani ja sisäavaruudestani. Kello on silloin neljä iltapäivällä, olen toivottavasti tehnyt jonkinlaisen työpäivän sitä ennen. On helmikuu, on aikataulu, mutta jokin on peruuttamattomasti toisin: se, mitä olen sopinut jonkun kanssa, rajaa elämäni aikaa ja tilaa suurin piirtein samoin kuin metsässä puun rungolta toiselle kulkeva villalanka rajaisi maastoa...

Eräänä sunnuntai-iltana me olimme syöneet banaanikakkua ja sitten muistimme, että oli olemassa leikkejä, joissa lenkiksi solmittua lankaa pujoteltiin sormien välissä erilaisiksi kuvioiksi. Yksi meistä löysi nämä liikkeet ruumiinmuististaan, hänen oli aluksi lähes mahdotonta opettaa niitä sillä liikesarja oli muistissa nimen omaan sarjana, ei yksittäisinä liikkeinä ja vaiheina. Lopulta me kaikki kuitenkin opimme tekemään villalangasta kalaverkon sormiemme välissä. En tiedä oliko se jaettu tunne vai vain minun tunteeni, mutta join janoisesti tämän puuhan hyödyttömyyttä ja leikinkaltaisuutta. Kiinnitimme lankahäkkyröitä seinälle nuppineuloilla, ne saivat myös dekoratiivisen ja taiteellisen sisällön. Unohdinko itsetietoisuuden vai olinko vain toiveikas: tämä tulee säilymään mielessäni kuvana, kuvana minusta ja toisista, osana kuviota, joka ohuina rihmoina halkoo ajan ja tilan väistämätöntä kauhistuttavuutta.

(tämä teksti otti kiinni joistakin langanpäistä jotka löytyivät tästä tekstistä)

Mutta sitten tekee kuitenkin mieli mennä siihen takaisin. Se on liian vaatimattomasti sanottu, että tekee mieli. Se vetää, se surettaa. Miksi liikutus on niin usein tila, jossa pysyy kovin paikallaan ja katselee käsissään olevia asioita, mahdollisimman pientä lampun valopiiriä, näitä minun asioitani tässä. Nuorempana ajattelin, että mosaiikkitaulu, johon on kuvattu tyylitelty, fantastinen puu, lohduttaa minua. Puu tuli eläväksi, taulu tuli eläväksi ja halusi lohduttaa, esineisiin oli sidottu lohtua. Esineen tekijä oli vanha nainen eikä hän ollut ajatellut minua, minua ei ollut syntynyt, mutta taulu ajatteli minua. Niin kaikki kerääntyi ympärille, välissä oli lampun valokehä, siis minä, ja kädessä se, minkä olin ottanut käteeni. Ja nyt oli minun vuoroni, jokin tarvitsi minun lohtuani.
Niin, sekä hätä että lohtu olivat menneet esineisiin.
Mehiläinen ja talviomenat. Mittakaavavirheet. Lapsi pelastaa jotakin pientä. (Lapsi tulee tappaneeksi jotakin pientä.) Huolenpito kestää vain hetken mutta on sillä hetkellä totaalista. Ei yksikään esine yksin mutta ne kaikki yhdessä. Tällaiset talismaanit toimivat vain siksi että niitä on monta, minkään yhden varassa ei voi elää. Niissä jokaisessa on ripaus ja jälki siitä liikkeestä, jolla niihin liittyvä taika tehtiin. Tämä pätee myös aikaan: ei mikään hetki yksinään ratkaise mitään. Liikutuksia on useita ja pieniä. Mikään ei niissä liikahda lopulliselle paikalleen.

ikkunasta

Katsahdin kuiluun: sain muistutuksen siitä, miten erikoisessa tekstuaalisessa maailmassa elän ja millaista puhetta suurempi tekstuaalinen maailma on täynnään. (Jussi Ojajärven tämänpäiväinen esitelmä siitä, miten uusliberalistinen subjektiksi kutsuminen käyttää koko ihmistä koskevaa, ikiomaan kukkaansa puhkeamisen retoriikkaa...) Ja suuri maailma mahdollistaa pienemmän, siltä se ainakin näyttää? Nämä ilmaiset blogit pyörivät mainoksilla ja me kaikki näytämme jotenkin hiukan samalta, meillä on tila tekstille ja tila kuvalle.

Mistä tahansa ikkunasta ulos katsominen, samalla kun liikuskelee muutaman kymmenen ihmisen verkostossa, joka puhuu poetiikasta ja poetiikkaa, filosofiasta ja filosofiaa, saa aikaan tuntemuksen siitä, että katsoo maailmaan ja on maailmassa. Talviaurinko paistaa ja näin maailmasta on mahdollista puhua.

Onko millä tahansa marginaalista tulevalla puheella itseisarvo?
Entä mitä arvoa on sillä, jos suuren tuotannon elokuva, vaikkapa Woody Allenin Match Point, saa miettimään moraalia ja kunnianhimon tämänhetkisiä määritelmiä? Onko parempi, jos suuri elokuva saa suuret määrät ihmisiä miettimään?

"Runous pysyy poissa pahanteosta, dokumenttielokuva voi näyttää sen, mikä ihmisessä ei ole rationaalista, kirjallisuudentutkimus on hiljaista ja hidasta tuottamattomuutta."

Riittääkö ettei tee mitään erityistä pahaa, mikä arvo on nautinnon ja ilon tuottamisella, ja onko moraali lopulta aina jotenkin paikallista ja hetkellistä, ja miksi meren jäällä kävellessään tuntee, ettei pelkästään tee jotakin miellyttävää vaan myös jotakin mikä on oikein?

maailma avautuu katsottavaksi ikkunasta, maailma avautuu katsottavaksi vuoren huipulta, itsensä suojeleminen, valloitus ja hybris.

jäljittelystä

Jäljittely, peilaaminen, odotustenmukainen käyttäytyminen, roolin ottaminen, vaikutteiden ottaminen. Eleet, jotka siirtyvät keskustelijalta toiselle, kaksi ihmistä, jotka istuvat pöydän ääressä täysin symmetrisesti päätä käteensä nojaten ennen kuin huomaavat asian. Jäytävä epäilys, joka iskee kun tuntee itsessään hyvää tahtoa tai hellyyttä. Jos annankin toiselle vain mitä hän haluaa. Tai jos annankin toiselle vain mitä haluan hänelle antaa. Mikähän tämän ongelman ratkaisu olisi? Jokin "jumallallinen", jonka pitäisi "meissä haluta" jonkin "jumalallisen antamista"?

First there is a mountain, then there is no mountain, then there is. Tätä olen soveltanut ainakin vaikutusahdistukseen ja reflektion uhriksi joutumiseen. Tietoisuus siitä, että on oppinut jäljittelemällä ja että yhä oppii jäljittelemällä, lamaannuttaa ensin mutta siitä yli käytyä se vapauttaa. Vaikutteilta suojautuminen voi olla vain loputonta kaventamista ja pakoilua, sellaisen oman alueen etsimistä, jossa ei tunnistaisi yhtäkään toisilta opittua tai jäljiteltyä piirrettä, ja se alue voisi olla kaikkein puolitietoisin ja huonosti sulatelluin osa omaa tekemistä, tai kaikkein yleisin, kaavamaisin ja piirteettömin. Vapautus tästä: saan käyttää kaikkea mitä minulla on, siis kaikkea mitä olen jäljittelemällä oppinut.

Olen viime aikoina törmännyt Sven Laakson Käymälässä sanapariin "mimeettinen halu" jonakin, mikä asettuu epäaitona ja valheellisena vasten jotakin aidompaa halua. Olen käsittänyt, että Girardin Väkivallassa ja pyhässä jäljitelty halu on väkivallan lähtökohta. Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä. (Niissä kolmioteorioissa, jotka ovat tuosta "alkuperäisestä" versonneet, Sedgwick ja Castle, jäljittely ei pysähdy vaan voi tulla aina uudelleen jäljiteltäväksi, ja niin masentavia ja sortavia kuvia kuin tästä kaikesta aukeaakin, se on kuitenkin myös jonkinlaisen liikkeen kuva.)

Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän.

Tuotit sellaista iloa ja vielä itket

"Sitten jokin todellinen rikkoutui, niin kuin toisinaan tapahtuu."
Andrei Rublevin kellonvalajapoika, Boris. Hänellä ei ollut edes partaa mutta loputon määrätietoisuus. Kellon valaminen oli suunnaton yritys, vuodenajat näyttivät vaihtuvan. Saven löytyminen oli koko elokuvan koomisin kohtaus, paljon koomisempi kuin ilveilijä, joka lopulta oli mielivallan ja väkivallan metonymia... saven löytyminen oli yhtä hölmistynyttä riemua, vaikka asia oli mitä vakavin. Ja ne valtavat puiset telineet ja linnoituksesta rinteille virtaavat köydet, kenenkään ei nähty piirtävän minkäänlaisia piirustuksia tai tekevän minkäänlaisia laskelmia mutta selvää on, että niiden piti olla juuri oikein.

Ei, Boriksessa ei ollut loputonta määrätietoisuutta vaan loputonta hybristä ja hätää jotka tempoivat häntä, se kiihtyi ja huipentui sitä mukaa kun valaminen edistyi, se kaikki oli mahdollista luultavasti vain kerran ja vain siksi, ettei hän ollut aiemmin tehnyt mitään sellaista. Hän ei todellakaan tiennyt mihin oli itsensä pistänyt, ja ne huimat ylikierrokset vain veivät ja veivät. Kunnes tuli aika rikkoa muotti. Jos siinä jokin todellinen rikkoutui, savesta tehty ja poltettu hyvin käsinkosketeltava jokin, mitä jäi jäljelle ja paljastui? Kello oli täysin symmetrinen ja sen kyljessä ratsasti kaunis reliefi, kenenkään ei oltu nähty kaivertavan mitään. Millainen tarina se oikein oli kunnianhimosta, taidosta ja miesten maailmasta?

Ennen kaikkea miksi Andrei sillä hetkellä luopui vaitiolostaan. Itkun keskeltä hän sai kuulla, ettei isä ollut siirtänyt pojalleen minkäänlaista kellonvalamisen taitoa. Miksi se sai Andrein ottamaan oman lahjansa itselleen? Merkitsikö ketjun katkeaminen uutta linkkiä itseen vai Jumalaan? Vai sitä, että poika olikin todella orpo ja tarvitsi jotakuta? Kertokaa, jos joku tietää, menivätkö he todella valamaan kelloja ja maalaamaan ikoneja, historiassa.

tunteiden varastamisesta

Kuljin juoksujalkaa yliopiston kirjaston editse ja Simone Weilin Painovoima ja armo putosi kainalostani.
Juuri tämänkaltaista tapahtumaa muistuttava asia tapahtui.

Minulla oli hame ja nilkkasukat, olin 18 vuotta, asuin eurooppalaisessa kaupungissa, pitkästyin, minulla oli vahvat, kauniit, puolipitkät hiukset.
Mutta kun painovoima ja armo sitten putosi, nostin sen maasta ja avasin sen. Näin kaiken sen ankaruuden ja säikähdin.
Mitä itselleen ankara sanoo toisille?
Millaisen suhteen ottaa heihin?
Puhutaan toisen potenssin siivistä joilla voi lentää vielä alemmas, pudota vielä enemmän,
ja eikö sen kuvan kauneus kerro melkoisesta kaipauksesta johonkin lohdulliseen,
että sitten lopulta kuitenkin olisi lohtu?
En osaa sanoa, en paljon mitään, koska lorvin kahvilassa ja katselen pölyisten ikkunaruutujen läpi ulos, piirrän sormellani kuvioita ikkunaan, mietin, menenkö kohta puhelinkoppiin ja valitsen ulkoa muistamani numeron.
Onko lohtu sitten aina varastettua?

"näin on suhtauduttava varsinkin kaikkiin tuskiin. Estettävä ne pääsemästä lähelle esineitä".
Katsoin miten koira katsoi minua sängyltäni, siirtymäobjekti. Arvaamatta oli tapahtunut jotain, jo kauan sitten.
Hätä oli mennyt esineisiin. Siirtymäobjektista oli tullut kaksisuuntainen.
Mutta en ymmärtänyt tätä alkua pidemmälle, join espressoni loppuun, otin nahkaisen olkalaukkuni ja lähdin kahvilasta.
Täytin seuraavalla viikolla yhdeksäntoista.
Onko alakulo ja levottomuus varastettua?

olen viime aikoina lukenut

Vladimir Proppin Fairy Tale Transformations, en ehkä lukenut sitä mutta liikuttelin katsettani sitä pitkin. Se alkaa väitteellä siitä, miten kansantarinoiden tutkiminen oikeastaan on samanlaista alkuperän ja kehittymisperiaatteiden etsiskelyä kuin luonnontiede ja darwinismi. Mutta mitä sitten tapahtuukaan: "majassa kultaisen katon alla", "majassa raivoavan virran rannalla", "taikauskoinen transformaatio, se on erittäin harvinaista ja tapahtuu yleensä erakon majassa kananjalkojen päällä"... poeettinen transformaatio, se on erittäin yleistä ja tapahtuu yleensä tekstin irtautuessa käyttöyhteydestään kun puhetavat vanhenevat ja muuttuvat.

Eilen luin myös sen katkelman Sivullisesta, jossa oikeudenistunnossa puhutaan tupakasta ja maitokahvista, enkä ollut muistanutkaan että siinä kohdassa sivullisen syyttäjäksi kehitetään tekopyhää yhteisöä, joka on valmis näkemään syyllisen tupakoinnin ruumiin äärellä mutta katsomaan sormien läpi jonkun toisen tupakointia. Häkellyin siitä, ei kai ihmisen, jolta puuttuu itsen jatkuvuus, toisen asemaan asettuminen ja näiden mukana moraali, vastavoimaksi tarvitse asettaa tekopyhyyttä? Puhuimme tästä aika kauan, mietimme, mitä Sivulliselta puuttuu ja mitä hänellä on, T:n mielestä hänellä on nykyhetki ja hyvin kaikenkattava, sulautuva näkymä siihen, ja itsestäänselvä tarve puhua aina totta. Aloin miettiä, millaista samastumista ja millaista torjuntaa olin lukiessani kokenut, ja se jäi hieman kesken. Mitä tapahtuu, kun samastuu fiktiiviseen henkilöön, joka on tappanut? Mitä siitä voi tunnistaa?

Markku P:n Tämän maailman tärkeimmät asiat... en ole lukenut sitä vielä kovin paljoa, mutta olen haikaillut sitä kertomisen tilaa, joka siinä näyttää aukeavan. Yhdenpäivänromaanin perinteiden mukaisesti, mutta silti siihen on tarttunut jotain siitä genreoutoudesta, jota luin Ellingtonista. Siinä kerrotun totuusarvossa ja fiktiivisyydessä on jotain kummallista, välillä poiketaan jonkinlaiseen mietelmään ja erityisesti sen muotoon, äh, en osaa sanoa mitä se on. Tuntuu hyvältä ajatukselta se, että ajassa ja paikassa vieraannutetut romaanit edeltävät tutunoloisesti kiinnittyvää, omaelämäkerrallisuutta vähemmän selvästi pakenevaa. Ja mitä ovat tämän maailman tärkeimmät asiat? Jotain muuta kuin Lopullinen totuus kaikesta tai Perimmäiset kysymykset, joiden äärellä Kai Niemisen runoissa ollaan, koska Pääskysen puhuja ei näytä olevan koko ajan surkuhupaisan tietoinen kysymystensä tärkeydestä ja tavanomaisuudesta, eikä sellainen tietoisuus ole ajamassa häntä puhumaan.

Peter Brooksin Reading for the Plot: Sankarin kunnianhimoisuus rinnastuu lukijan (kunnian)himoon, pitää saada kaikki tästä tekstistä ja kaikki selville, mutta sankarittaren kunnianhimo on toisenlaista, reaktiivista ja vastarintaa tekevää eikä kuitenkaan niin selvästi toisenlaista... tällainen hyvin nopea huomautus sankarittaresta ja sen jälkeen siirrytään muihin asioihin.