Hän oli viettänyt muutamia päiviä kotonaan
kuin vieraana, kuin olisi asunut pensionaatissa.
Mikä hätänä? kysyttiin, ja verhot heilahtelivat
keveinä ulos ikkunasta, Voi, ei mikään.
Kadulla kulki tuuli kuin aalto.
Jäniksetkin niin hämmästyneitä, kuin emigrantit
ensi päivinään. Niin hitaita ja kömpelöitä.
Ja yökköset pulverisiipineen,
ja piirongin laatikot, ehkä joku olikin jättänyt sinne
hienotunteisen kehotuksen miettiä uskonelämää.
Oliko kaikki vain silmänkääntötemppu?
Jokaisesta kirjasta katsoi jokin muutos tummuneilla silmillään.
Hän oli kiinni kuin pienillä hakasilla ja odotti
Elämä oli täyteläistä, päivät täynnä kuvitelmia elämästä
kuin kadut täynnä kevyttä pölyä, kuin tunnelit.
Eräänä yönä: lantio on painava ruukku
josta kasvaa pitkävartinen kukka, selkäranka.

Neiti K tuntee sivullisuutensa

Ei, älä sano niin, ethän tarkoita ettei postia olisi! Että laatikko olisi tyhjä ja tyhjä olisi pienen valkoisen piirongin päällinen eteisessä puhelimen alla! Ei edes paria sanaa puhelimen huhuilusta ole varissut siihen, ei paria kilahtavaa nuottia. Kukaan ei ole minua kaivannut. Unohdinko jonkin kansallisen juhlapäivän, tai pehmeiden pielusten viikon, jonka aikana kukaan ei saa muuta kuin nukkua ja kuiskutella, ja jokaisen on vain kuljettava kuin unessa tapaamiseen, ja sitten vaivuttava höyhenpatjoille sen toverijoukon kanssa jonka on saanut nukkumatovereikseen ja jonka kanssa on vaeltava tämän epätodellisen nousevan ja laskevan, ilmassa riippuvan, auki keriytyvän ja tuulen halki pyyhkäisevän tien, laivan laskusiltaa laivaan ja sitten tangenttia pitkin avaruuteen, kuihin ja tähtösiin. Nyt nuku, nuku nyt. Nuku yksin, sillä myöhästyit. Et ymmärtänyt, lapsonen. Et milloinkaan sitä oppinut. Et tiedä kuinka kuljetaan, kuinka ojentaudutaan, kuinka hengitetään toisia kohti, kuinka lomitetaan käsivarret, kuinka itsestään se kaikki käy noilta toisilta jotka sen oppivat, mutta sinä et sitä oppinut, et milloinkaan sitä opi, joten mihinkään, mikä salamannopeasti, kevyesti, pehmeästi, ja mihinkään mikä sanoitta tapahtuu et ole ehtivä mukaan.
Se aika joka kuljetaan tanssikengissä, sen sinä kuljit nyörikengissä. Ja nyt lähtee lankoja pitkin viesti. Kuin maasta taivaaseen kohoavan leijan lankaa pitkin se lähtee pimeään nimettömyyteen, sillä ei siinä ole vastaanottajan nimeä merkittynä ollenkaan, sokeasti nakuttaa lennätinkone sitä sinun avoimesta kädestäsi avaruuteen, kuin viuhkana aukeavat langat, kuin kimppu ilmapalloja jotka tempovat tuulessa lankojaan, kuin loputtomat suorat sinun ajatuksesi lähtee nyt luotasi.
Ja se törmäilee siellä heihin unissa kulkijoihin. Oikein tahdot sännätä heitä päin ja tehdä heihin mustelmia. He kulkevat pareittain ihmeelliseen metsään portista jonka puut aukaisevat välilleen. Puutkin heitä kumartavat! Ja valonsäteet silkasta nöyrästä ihastuksesta solmiutuvat heille esiripuksi! Ikään kuin ei heitä päin saisi katsahtaakaan ilman uudenaikaisinta valokuvaus-studion varustusta. Pareittain ja herttaisissa joukoissa. Miten salaperäinen on se luonnon laki joka jakaa ihastuksen niin tasaisesti heidän kaikkien välille niin ettei kukaan saa enempää tai vähempää kuin ansaitsee. Milloin aikaisemmin ovat lahjat niin kevyesti vaihtaneet käsiä.
Ja he kaikki ansaitsevat. Maa johon he eilen sylkäisivät on jo unohtanut heidät, muisti on pyyhitty ja pyyhitään ainaisesti, sinä vain ainoana muistelet ja tallennat. Siinäpä sinulle virka! Olet heidän kirjurinsa. Jos he joskus tarvitsevat tilinpäätöstä, tulkoot sinun luoksesi. Jos he joskus sellaista tarvitsisivat.

Helmiäishampaat ja pehmeä, laineille kammattu tukka.
Laineet otsalla huomaamattomilla hiuspinneillä kiinni.
Moitteeton kävelypuku ja pienet kengät,
pienet pyöreäkärkiset kengät, joissa kantapää.
Kantapää astui ensimmäisenä. Vaalea katukivetys hehkui
lämpöä ja imi ja luovutti. Laukku puristui kylkeä vasten.
Kyljessä sydän, kylkiluiden alla, lihasten suojeluksessa,
itsekin lihas, työskenteli ensimmäisenä.
Laukussa rahakukkaro ja postitettava kirje sekä
hansikkaat. Hansikkaitta kadulla keväisenä päivänä
ja hatutta päin. Korvissa sydän, sormenpäissä,
kaulallakin sydämen tykytys. Ohiajavien autojen
harmiton, kuraton kiihko kuivana päivänä. Katupöly
pehmeillä hiuksilla kuin kimmeltämässä. Hampaat,
huulten takana piilossa, hieman epätasaiset. Hampaiden
takana lentoon pyristelevä lintu. Tai yöllinen ajatus,
pehmeinä tunteina kirjoitettu kirje, lepakko. Lepakon
siivissä, hienojakoinen verisuonisto. Lepakon nenässä,
kaikujen aistimisen muoto. Monet kammiot. Niin kulkee
tieto. Niin uuttuvat seikat ympäristöstä meihin, tuokin
kadunvarren putiikki muistoineen, ja postitoimisto,
ja meissä ympäri, kammiosta toiseen.
Kunnes se tieto oli saatu mikä oli saatavissa.
Kantapää. Kylki, sydän, otsa. Hampaat, lintu.

Huvipuisto ja sen varjo

Merenrantakaupungissa, rantabulevardin toisessa päässä, on laiturille rakennettu huvipuisto. Sinne kuljetaan valkeaa siltaa pitkin, missä valaisevat illan tullen lyhdyt ja rakenteisiin ripustetut lamppunauhat. Laiturin päässä odottavat karusellit, vaijereiden varassa keinuvat laivat ja vuoristoradat. Siellä ovat myös pelikojut, joissa miehet voivat iskeä nyrkillään säkkiä ja kuulla kellon kilkattavan. Moottorien melu ja haju tuntuvat siellä kuin mustana pölynä valkeaa maalia vasten. Koko laituri on maalattu valkoiseksi; huvikauden alussa se aina maalataan uudestaan, ja siitä huolimatta elokuun iltoina maalipinta näyttää jo tummuneelta ja hilseilleeltä. Meren läheisyys ja moottorit kuluttavat sitä. Mutta herttaista ja ylellistäkin on silti kuljeskella laiturilla lyhtyjen alla ja nojailla kaiteeseen. Kulkijoita onkin aina laiturilla paljon, matkalla hupiin ja jännitykseen, taas kauemmaksi siitä, edestakaisin hien ja viileän tuulen väliä. Laituri tuntuu keinahtelevan askelten alla kuin laiva. On oikeastaan uskomatonta että se voi kantaa kaiken tämän. Huvilaitteet ovat niin täynnä paikalleen kiinnitettyä liikettä että on kuin ne tempoisivat pulteissaan. Laituri ei olisi oikein tasapainossa –

– jos ei sillä olisi varjoa. Sillä samansuuntaisesti, kauempana rannalla sillä on seuranaan toinen laituri, kuin kaiku tai kuvajainen siitä. Toista laituria ei ole valaistu lampuin eikä se hohda valkoista pigmenttiä. Sen lankut ovat tummuneet ja harottavat kuin hämähäkin jalat. Varjo, tai luuranko, jokin pinnan alta aavistettava ja pimeästä kajastava hahmo. Ehkä painajainen, mutta ovatko huvipuiston painajaiset kuitenkaan sellaisia? Jos huvipuisto joskus esiintyy unessa, ei se ole kummitusten hiljainen ja narahteleva puisto. Ei, se on säihkyvä hirviömäisyys, jota mitkään luonnon lait eivät enää sido; sen heiluriliike on käsittämätön, tukipiste sijoitettu niin korkealle että se katoaa taivaaseen, momentti niin valtava että enää vain avaruus voi seurata sitä. Tämä toinen laituri on jotakin muuta. Palanut ja raunioitunut paviljonki, jossa pitävät huvia ne varjot jotka aivan valveilla nähdään. Se on huvipuiston kaksonen, mutta syntymässä niiden kohtalot erkanivat. Yksi kasvaa, toinen vähenee, yksi paikataan, toinen lahoaa –

– kun lauantai-ilta on juhlittu ja herrat ja neidit väistyneet lepäämään, aukeaa puisto lapsille. Sunnuntain kimmeltävää siltaa pitkin he juoksevat huvilaitteiden syliin, kohoavat kiljuen korkealle ja rummuttavat jaloillaan hulluuttaan kuin kaniinit. Jospa eno jaksaisi loputtomiin heittää kohti kattoa! Jospa lahden selkä olisi aina täynnä vaarallisia aaltoja! Jospa kaappikellon takaa todella kulkisi käytävä ikuisen kesän maahan? Lapsia vartenko tämä kaikki oli rakennettu? Niin he väittävät, sillä heille on vasta lainattu valtavana summana olemassaolo kaikkinensa. Ilon puisto, huvin puisto. Niinä vuosina on ilo vielä sokeaa, raivoisaa, mutta se tulee katsomaan peiliin aikanaan. Siihen asti, heitä varten tätä pidetään liikkeessä: paikallaan pysyviä ajoneuvoja, struktuuria, joka perustuu ikiliikkujille. Mustalle voimalle, joka virtaa ensin syvällä maankuoressa, sitten maapallon laidan yli ja siitä taas edelleen, pyöreää liikettään kaikkia uomia pitkin, tänne pyörittämään tätä iloa ja sen varjoja.

Voi lapseni. Miten olet eksyksissä. Miten olet joutunut kauaksi niiltä seuduilta joilla ratsastit todellisella hevosella. Et koskaan ratsastanut hevosella jota ei ollut. Ei, älä katkaise kaulaa hevoseltasi jota ei ole. Et ole oppinut mitään.

Miten värit, joilla maalaat, ovat käyneet sekoittuneiksi. Niissä on kuin lasitettuja kerroksia ja meripihkaan vangittua kuviointia. Yrität maalata jonkinlaisilla kimmoisilla palloilla. Et ole pitkään aikaan koskettanut mitään tahmeaa, mitään, mistä tulisi mieleesi työntää sormet suuhun. Ei, älä maista sitä myrkyllistä.

Miten sinua voisi komentaa luottamaan itseesi? Olet valmis kävelemään käsi kädessä oman lapsi-itsesi kanssa milloin tahansa, eikä sinulta kyynelsilmäistä myöntämistä puutu. Samantekevää, piilotatko ne kyynelet nyt vai et. En tarkoittanut sitä. Selaile vaikka näitä maalauksia tässä. Ota ne käteen, ne ovat todellisia. Mitä tunnet?

Niin juuri. Katsahdit lapsi-itseesi, katsahdit minuun. Odotatko meidän kertovan sinulle mitä tunnet, kun katsot näitä maalauksia.

Minulla on yksi ainokainen funktio, suhteessa sinuun.

Olen vailla virheitä ja ominaisuuksia.

Sinulla on loputtomasti funktioita, suhteessa mihin tahansa.

Hetki juoksi tyhjiin, ja kaikki odotukset raukesivat jälkiä jättämättä. Ne olivat olleet valon luomia illuusioita. Tottumattomille silmille tämä valo oli taikuri, se nosti esineitä ilmaan ja synnytti tyhjästä nestettä, kuin tunnetta, joka virtaisi olioiden välillä. Sellaisia suhteita ja sijaintipaikkoja ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Niinpä se matka kotiin ohi valossa kylpevien rakennusten oli jo ollut tuo luvattu ihme. Ei ollut enempää luvassa, vaikka sitä miten yritettiin ammentaa huulille nostetusta viinilasista. Toki sellainen neste voi myös täyttää mielen ja maailman. Keinuvauhtiin antautuminen voi muistoissa näyttää aivan samalta. Se oli elämisen saavutus, oma palkinto. Kuka palkittiin? Ennen kaikkea ei ollut mitään syytä menettää rohkeuttaan. Oli selvää että nurjat puolet, kääntöpuolet ja pimeät puolet olivat aivan lähellä. Sitä mukaa kun läheni, tajuamattaan, ymmärrystä sen elämyksen kauhistuttavista seurauksista... mutta rohkeutensa menettäminen olisi ollut kerta kaikkiaan pelkurimaista. Niin mittaamattomasti perusteetonta elämänriemua arveluttavampaa on perusteeton elämänpelko.

audio stream

Tuntematon paha tuuli hypähti kimppuuni. Kello oli puoli yhdeksän, ja olin niin väsynyt että tunsin olevani valmis käymään nukkumaan. Olin juuri raivostunut marionettien elämään. Sitten asetin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin musiikkia, se oli Soyley Kanté tai Boubacar Traore, enkä voinut enää olla niin vihainen. Minkä sille mahtaa. Ruumis on tunteiden vaasi ja korvat ovat eräät aukot siinä. Kun niistä kaataa sisään, sekoittuvat ne nesteet. Sitten paine asettuu tasaisesti koko vaasiin. Niinpä nyt maksassani on yhtä paljon musiikkia kuin aivoissani. Mitä musiikkia sinä kuuntelet? Hän tivasi. Hänelläkin oli painavat kuulokkeet korvillaan. Hänen housunsa roikkuvat hänen lonkkaluittensa varassa kuin naulassa. En tahtonut paljastaa hänelle mitä musiikkia kuuntelin. Hän nauraisi minulle ja astialleni. Linja-auto läikehti teini-ikäisten halusta tehdä vaikutus toisiinsa ja ajoi kohti kanaalia ja kanaalin yli. Aamuyön vietimme keinuvalla lautalla. En pääse mielikuvasta, jossa jokainen on nesteen täyttämä astia ja keinuu vuorostaan erilaisissa nesteissä, miltä kaikki vesimassojen syrjäytymiset näyttäisivät kuvattuina. Mutta viime yön unessa kaikki oli kuivaa. Neste oli haihtunut planeetan pinnalta jo kauan sitten. Ainoastaan meri oli vettä ja siitä nousivat halkeilevan kuivat saaret. Kellertävästä hiekkakivestä oli kaiverrettu rakennukset joissa koulu sijaitsi. Tullessani kouluun olin tietämättäni allekirjoittanut sitoumuksen, joka määräsi minut elämään koko elämäni johtajan alaisuudessa, muiden askeesiin sitoutuneiden kanssa, kunnes olisin tällä mittapuulla aikuinen. Saaren asukkaat tulisivat kyllä tervehtimään meitä mutta koskaan emme näkisi kotiamme ja ystäviämme. Pienet veneet veisivät meitä toisinaan toisille saarille, kun olisi aika mennä kappeliin. Jollakin sellaisella retkellä voisi ajatella pakomatkaa. Ottaisin kaulastani hopeisen ketjun, joka minulla taisi olla siihen aikaan kun olin viidentoista ja kun minua vaadittiin kertomaan musiikista. Hopeinen ketju kirjekuoressa kertoisi, että olen vankina ja tahdon pois. Kuten aina herätessäni painajaisunesta, kiitin onneani ja onnittelin itseäni. Mariama, na-a, mariama. Kaikki sekoittuu taas paineen tasaantuessa, siunauslaulu virtaa eikä painajainen, samea kerros mielen pohjalla, enää ole tuntematon ja sekoittumaton.

Minä ja toisessa päässä oleva molemmat jätämme kuulokkeen nostamatta joka hetki koska emme muista sitä tai koska emme tarvitse sitä, emme kuitenkaan poistu sen ääreltä, se on meissä sisällä. Seuraa kolmas paikka tai kahdeksas viikonpäivä, hämärä tunti, joka ei käänny valon vaihtumisen mukana, viisariton kello.

Kauan sitten muinaisaikojen ihmiset punoivat
kuun ympärille maagisen verkon.
Että suunnattoman suuri planeetta saattaisi riippua
tyhjässä avaruudessa.
Todistuksia ei ilmaantunut ennen vuotta 1609,
kuitenkin joillakin tämän vuosisadan lapsilla saattaa
olla osoitteena Kuu, jonne he saavat postin maan päältä.
"Täysimaa" olisi 80 kertaa niin kirkas kuin täysikuu,
ja se loisi valoaan kuun maisemiin kuun taivaalla.
Jotkut ovat ajatelleet että kuu kauan sitten irtautui maapallosta.
Viimein tanko venyi keskeltä liian ohueksi ja katkesi.
Että aurinko ajelehti halki avaruuden miljardeja vuosia sitten.
Kitka ja vetovoima pakottivat pilven litteäksi
ja muodostui pyörteitä.
Kuu loittonee parhaillaankin, se joutuu viimein 550 000
kilometrin päähän.
Tarpeeksi kaukaisessa tulevaisuudessa kuu voisi ehkä
taas tulla maan läheisyyteen.
Tarpeeksi lähelle tultuaan se hajoaa.
On merkillistä mutta totta:
Kaukasus, Serpetiini-puro, Alppilaakso,
Nectarin meri, Pilvien meri, Usvien meri.
Mare Fecundatis, Mare Vaporum, Palus Somnii: Unen suo.
Ne onnelliset ihmiset, jotka ovat kapean vyöhykkeen
sisäpuolella, saavat nauttia täydellisestä pimennyksestä.
Missään muussa kiertotähdessä ei kukaan voisi nähdä
mitään yhtä suurenmoista.
Kuun reunassa kirkkaiden kipinöiden muodostama kaari.
Linnut erehtyvät lentämään yöpuulleen.
Hämmästyttävän kauniilta näyttää nyt selvästi erottuva korona.
Jos sen sijaan sopivan pituisia radioaaltoja lähetetään
kuuta kohti, se ei petä meitä.
Vaikka pilvet peittäisivät kuun, radioaallot löytävät tavoitteensa.
Ei siellä voi olla tuulia, ei sadetta eikä sateenkaaria,
ei ukonilmoja enempää kuin jyrinääkään.
Suljettu asunto henkilökuntaa varten. Kuutieteellinen laboratorio.
Piikennomatto (musta, jotta se imisi auringonvaloa).


(lauseet löydetty ja muunneltu lasten kuu-tietokirjasta)

Kylmäpihlaja 2

"Raidallinen taivas? Miksi puhuttelet? Oliko kaiken meneminen sen tarpeellista menemistä, onko sinut kynnetty vai ovatko isot kynnet, kun hohdat noin?

Olenko milloinkaan tehnyt mitään asiaa oikein? Muste kastellaan ja se laajenee. Synnyinkö oikein? Alakuloiset maalatut eläinhahmot tunnustivat puolestani.

Kylmäpihlaja ja sen yllä aamulla raidallinen taivas, mitä pyydät? Mitä en vielä antanut mieleni pohjalta? Jokin on siellä kuin puutteen säkissä odottamassa tarpeen päivää.

Tunnustan, tunnustan, tunnustan. Miksi sinä vielä? Kuljet aaltoina yli itsesi. Kuljetat valoa poikki itsesi ja puiden ja minunkin.

Kiikaroin linnun punaista vatsaa, ja lintu hinkkaa päätään mustaan oksaan kuin kissa, taivas hohtaa sen yllä, ja jokin tehdään oikein."

Kylmäpihlaja

"Jäiset punaiset marjat suuhun, niin että ne jonain päivänä sulavat. Että jaksaisimme odottaa sitä päivää jolloin näemme sinut ja ymmärrämme kaiken. Että jaksat Kylmäpihlaja seistä sielun maisemassa ja sanella, rauhallisesti, sitä mitä hitaasti virtaileva mahla suonissasi tietää. Sillä talven hidas viisaus ainoana voi auttaa. Kesän tullessa kaikki kukkii silmänräpäyksessä ohi silmien ja surisee korvissa, siksi ei kesä nyt tulekaan, ei sinulle Kylmäpihlaja eikä minulle tässä allasi marjoja suussa. Yritän maistaa tämän maiseman silmieni takana ja yritän maistaa tämän todellisen maailman, se maistuu pakkaselta, se tulee sisäänhengityksellä sisään. Annoit minulle pitkän palmikon ja hidasta viisautta, jota en osaa arvostaa. Anna minun seistä tässä kylmässä maisemassa palelemassa ja sitten kävellä edestakaisin etten palelisi ja anna runkosi vasten, niin kuin minäkin annan ja painaudun. Niin yritän antaa ja painautua, ettei jää olisi kuitenkaan ikuinen, ainoastaan pitkä. Että saisin elämän jäseniini ja että suuni sulattaisi. Olen toivoton ja kunnoton ja sinun juuriesi oikeuden mukaan ahmaisema, jäädyn mukanasi yöllä. Tai jäisessä maisemassa jäädyn kun en ajoissa ymmärtänyt. Mutta sitten jokin hidas virtaa lähellä olennon sisällä rungossa ja vaatii sen kunnioituksen joka sille kuuluu. Odotus, Kylmäpihlaja."

Huomautus

En osaa kertoa mitään tästä eikä tässä ehkä mitään kerrottavaa olekaan, miksi olisi, miksi jokainen paine joka tulee kämmenselkien yläpuolelta, niskan takaa ja ohimoiden alapuolelta ja siirtyy siitä kaarevasti silmien ympärille ja rintakehälle, olisi kertomisen arvoinen. Toisin sanoen jokainen päivä, joka tulee puolivalmiina hahmoina korvien takaa ja ohimoilta, sekä kämmenien välistä, silmien eteen ja nilkkojen ympärille, on kuitenkin vain yksi päivä tai hetki, yhteenliitettyjen kimppujen punos tai viuhka, jonka varaan voi heittäytyä ja jättäytyä loputtomasti kokemaan sen kerroksia, jotka eivät lopu vaan loppuessaan alkavat uudestaan. Ei ole mitään syytä sille miksi jokainen niistä pitäisi kertoa eikä mitään perustetta sille, miksi yksi kerrottaisiin, toiset ei, eikä liioin mitään mahdollisuutta tehdä yhtäkään tällaista tuntemusten ja ajatusten sidottua nippua ymmärrettäväksi, lehteiltäväksi. Esineistämisen kautta sitä toisinaan yritetään, ollaan kuin kristalloituneessa ajatuksessa. Mutta miksi pysähtyä tähän tai miksi pysähtyä tähänkään? Ei erityistä syytä. Askeleet kirkon portaita ylös, kirkossa ympäri, kirkon portaita alas ovat ohuita viipaleita kokemuksesta joka riittää itselleen eikä juuri mihinkään muuhun, ja pääalttaria ympäröivät maalaukset ovat yhtä lapsellisen näköisiä kuin ennenkin. Kiltisti niissä pyydetään ettei se, mikä on totta, olisi totta sittenkään. Nöyrästi niiden varjossa on kuljettu ja pyydetty, ettei tuntuisi siltä miltä tuntuu, ja laulukin on ollut vain jokin jatkuvasti uudelleen käynnistyvä. Ei siitä ole mitään kerrottavaa, paitsi unennäkö ja vaivannäkö, ja ne ovat vain lauseen puolikas kukin. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, ja jokainen asia kantaa painonsa verran kultaa, varjoisat veet, painavaa kultaa ohuina lastuina, niin varjoisat veet.

Radionauhurin antenni pyörii sumussa eikä löydä kuin sumua kuin kohinaa, sitä on sormilla tuettava tai ikkunaa vasten se malttaa levätä hetken ja soittaa. Kivet ovat liukkaat tiivistymistä pienemmästä vedestä, ilmaan sekoittuneesta ilman joukkoon mahtuvasta vedestä. Jopa linnut kahlaavat siipinensä taivaassa kuin vedessä. Radio soittaa vanhan puusepän ajatuksia hänen joka jo melkein satavuotias. Sitten jonkun linnun äänen joka on riittänyt tälle päivälle. Mennyt tästä yli siivet sumussa. Kuin suuri musta räsymatto merikotka leijuu tästä ylitse. Helikopteri kiersi saarta eräänä yönä, palasi selittämättömästä syystä väijymään kylän talojen päälle. Lounainen puhalsi ja sitten tyyntyi, meduusat potkivat, hehkuivat suuren laiturin luona, hetken meri oli paikallaan ja sitten koillinen alkoi tuulla, pohjoinen, lopulta länsiluode, niin tuuli oli jälleen pyörähtämässä saaren ympäri. Ilmavirtaus nuolaisi sitä ympyriäisesti. Sumu irtosi kivistä ja meni. Minne meni, kysymys joka koskee kotkaa yhtä hyvin tai huonosti. Aivan siipien kärjet pehmeästi kohotettuna mistä näkyy ettei siipeä tarvitse jännittää. Siipi kuin ruusun terälehti on auennut ja täynnä elämän nesteitä mutta pehmeä ja rento. Vaaleanpunaisen musta kotkan siipi. Siniseksi maalatun pikku kirkon urkuharmooni josta radion viisto antenni poimii kuin puukeppi hattaran tai vihreää levää, virren 632: Nyt ylös sieluni.

Uudessa Valamossa, huhtikuussa 2006

Hän pysähtyi käsi ovenkahvalla ja ajatteli: "Menet nyt vain sinne huoneeseesi ja nukut". Hän pysähtyi ja ajatteli: "Miksi minä käytän itsestäni pronominia sinä" ja sitten hän ajatteli: "Äsken sinä käytit pronominia minä".

Ulkosaari

Syön ketsuppia, sinappia, tabascoa ja hp-kastiketta perunoiden päällä, en muuta, sillä muuta ei ole. Odotan laivaa jolla menen yksin saareen. Jokainen moottori toimittaa omaa tehtäväänsä ja sisäsaaristo on herttainen syksyn tultua. Täynnä muistoja ja ansaittua tyytyväisyyttä se on. Jokainen moottori tarjoaa oman sylinsä ja jylinänsä. Tahtoisin laskeutua mieleni pohjalle ja olla siinä huoneessa kaiken sen joukossa mitä siellä on vaikka joutuisin häkkiin arvaamattomien eläinten kanssa. Päästäisin ne häkeistä ja kohottaisin ääneni ja sanoisin: tämä on oma mieleni, miten minulle voisi täällä mitään sattua? Laiva ei vie minua saareen yksin vaan mukana ovat jäätelöä syövät lapset. Kesä on ollut heille täynnä uusia taitoja, he osaavat nyt valmistaa puusta ja viemäriputkesta jalkajousen. Olen menossa yksin saareen jossa olen valmistautunut kohtaamaan itseni. Odotan itseäni laiturilla ja kerron miten huonosti yksinäisyys minulle sopii ja miten kummalliseksi tunnen oloni mutta ettei siitä sen enempää. Muita keskustelunaiheita joista vaikenemme: se miten mikä tahansa suuri luonnon ilmentymä kysyy ihmisparalta ne kysymykset joilta hän tahtoisi olla rauhassa. Ikään kuin ojennamme ne meren tai vuoren käteen saman tien kun sitä lähestymme, ne ovat passi sen läheisyyteen. Menimme hakemaan jotakin muuta kuin itseämme ja itsemme saimme. Siksi yritämme välttää jäämästä kahden meren tai vuoren kanssa. Mutta nyt tuskin niin tapahtuisikaan sillä meitä on jo kolme. Kun tulivuori purkautui Islannissa juuri tämä laiva sattui kulkemaan siellä reitillään. Merivesi oli kilometrin säteeltä seitsemänkymmentäasteista. Silloinko syntyi se uusi saari? kysyy toinen mies. Silloin, vastaa ensimmäinen ja jatkaa kertomustaan: kalat nousivat keitettyinä pintaan ja haaskalinnut poimivat ne. Mitä ihmiset tekivät? toinen kysyy. Ihmiset, no sanotaan että kaikki olivat teltoissa niityillä ja rakastelivat, muuta ei ollut tehtävissä. Ja uudelle saarelle ei saanut mennä kukaan muuten kuin steriileissä varusteissa, niin nähtäisiin mitä sinne kasvaa ensimmäiseksi. Mutta nyt en enää kuule keskustelun jatkoa sillä olemme tulleet saareen ja pauhina syntynyt sen ympärille. Kun tulivuori purkautui se asetti kysymykset aika yksinkertaisiksi, kaiken alku, herkkä toive.

Kohtuuton kuvaus olemisesta

Kokonaan jäykistyneen mieleni pinnalle alkaa nousta rakenteisiin piiloutuneita nyt kun tilanne näyttää rauhalliselta. Sermejä ja esirippuja laskeutuu ja olen yhteydessä eri lihasryhmiini niin että voisin antaa niille käskyjä. Harjoittelen tätä tilaa koska vasta eilen sain päähäni narrinhatun ja nyt minun on viivyttävä ikivanhassa harjoituksessa, siinä, että jätän antamatta tarkoin harkitut käskyt. Melkein näen miten pienet sanansaattajat ovat liikkumattomina valmiusasennoissaan, rentoutuneina ja räjähtävää voimaa täynnä. Samanaikaisesti kokonaan jäykistyneen mieleni kolosista nousee pinnalle niitä joita en hallitse. Valmiusasentojen sijaan ne ovat jatkuvassa levottomassa liikkeessä. Ne suuntautuvat miten suuntautuvat, ne sinkoavat jollekin radalle sattumanvaraisesti sillä hetkellä kun pieni jousi niissä napsahtaa jännityksestään. Nyt ne ryntäävät piirittämään teitä. Olette menossa toiseen suuntaan mutta ne saavat teidät kiinni. Kävelette niille liian hitaasti ja ne kadottavat teidät. Kommunikaatio tapahtuu sillä hetkellä kun yksi ilmaan heitetty pallo ja toinen suoraan eteenpäin heitetty leikkaavat liikeradoillaan. Koko hovi on kerääntynyt katsomaan taidokasta mekaanista mallia jossa planeetat ja tähdet kiertävät. Yksi yrittää saada päänsä ja olkapäänsä sovitettua ihmismuurin aukkoon nähdäkseen paremmin. Joku luovuttaa ja kiertää kaarevassa liikkeessä vastapuolelle ja aiheuttaa magneettisen vetovoiman toiseen, tämä tiedottomassa nokkeluudessaan leikkaa hänen ratansa kuin sattumalta. Joku ymmärtää salamannopeasti että hänen on turvauduttava huoneen seinien ja lattian takana kulkeviin käytäviin ja noustava pinnalle siinä missä hänen kohtalonsa ja rohkeutensa osoittaa. Jokainen noudattaa monimutkaista mallia kykyjensä mukaan. Kukaan ei ole vuosisatoihin suoraan pyytänyt mitään tai tuntenut sisuksissaan koko oman periaatteensa luukehikkoa. Kukaan ei ole jatkanut alkuperäisellä liikkeelle sysätyllä radallaan muiden voimien vaikuttamatta. Jokainen hellii vieraanaan kahta tai kolmea naamioitua loukkausta kerrallaan. Jokaisen mieli jäykistyy luonnottomiin asentoihin. On vuosia siitä kun kenelläkään oli oikeutensa mukainen paikka.

Mutta olisiko kuitenkin parempi katsella mielessään kukkasia, kauniita kukkasia jotka tuijottavat vastaan. Luonto on luonut niille kasvot joilla houkutella kohtaamiseen, ja sen sivuvaikutuksissa me kiemurtelemme. Olemme joutuneet jonkin meitä suuremman syötiksi. Herää! Joskus se sanotaan: herää rakkaani tai toistetaan vain äänettä itselle herää rakkaus. Ja kuullaan lähes niin kuin joka puolelta maailmaa tuo sama kutsu ja ehdottomasti naurettavimmillaan oleva ihminen, ihmisestä lähtevä ääni. Se joka ei ymmärrä toisen turhaa kaipuuta ei ymmärrä mitään näkemäänsä. Pitää erikseen ymmärtää kaipuu ja turhuus. Ei samalla kertaa vaan ensin toinen, sitten toinen. Sitten voi lähteä kohtaamisiin. Vyötettynä. Koko maailmasta kohoaa höyryä. Miten hitaasti sinä liikutkaan näkökentässä. En erota oletko menossa kohti vai pois, näen liikkeesi vain yhden ulottuvuuden suhteen ja olet lisäksi taustastasi irrotettu. Eleesi näyttävät pantomiimilta, en tiedä minkä puoleen kumarrut ja mikä herätti tarkkaavaisuutesi tuolla päin. Tavatakseni sinut nyt minun pitäisi sanoa itselleni: herää. Pelkään juuttuvani unen ja valveen rajalle, missä suunnaton puu tempaa minut heilahdukseen, ja unohdusta pelkään, niitä pelkään joita on aina pelätty. Olen hovissa tunnettu ja vilahdin juuri huoneen nurkassa huppu kasvoillani. En sattumalta.

On rauhoituttu lauluun ja jäykkyys on sulanut jäsenistä. On otettu suuhun jokin anatomisesti muotoiltu lohtu joka ei voi koskaan olla se. On kuin koko maailma olisi höyryävänä yhdessä tehnyt niin. Vain totaalinen lohtu on lohtu. Näinkö kaiken on oltava?

Minä yksin

En ole riisunut takkiani vaan istunut se päällä
ystäväni nojatuoliin. Takkini sinisistä hihoista
pistävät puseron punaiset hihat. Kaulahuivi on
kaulassa ja pääni on painunut kevyesti, katson
jalkojani. Istun puoliksi risti-istunnassa niin
että toinen jalka on koukussa toisen alla ja toisen
varpaat hipovat lattiaa. Jalassa on siniset sukat
ja verkkosukat niiden päällä. Syliini on tullut
ystäväni kissa joka tahtoo olla sylissä. Kissa
nousee ja laskee hengitykseni mukana. Kädessäni
on puhelin jonka vihreä valo kohta sammuu.

Stand alone

Stand-alone system joka on suunniteltu toimimaan erillään
pysyväisesti taikka osan ajasta, tätä varten siinä on
Stand-alone mode. Sillä on kyky uudistaa ja tehdä näkyväksi
sellaista mikä on peräisin sitä kokoon ja liikkeeseen saattaneista
ja siihen perustavasti yhä vaikuttavista voimista, samoista,
jotka suhteessa siihen määrittelevät sen riippuvaisuuden asteen,
siis joihin se suhtautuu oman riippuvaisuutensa asteen mukaisesti,
sen missä määrin se on Stand-alone, multiplexor, toisin sanoen
auringosta tulevien säteiden yksittäiseksi olemassaolon säteeksi
muuntaja, suuntautuja, surullisen rajoittunut mutta juuri siksi
todellinen ja todellisuudessaan riemuitseva. Silloin kun riemulle
on aika. Usein sen seurauksena kun jokin input on löytynyt
sen sisuksista sen ikuisesti omana ja output on säteillyt siitä.
Se seisoo toisinaan kuin puu, väärinymmärtäen itsensä.
Se ottaa silloin yhteyden itseensä ja tarvitsee illuusion.
Ei ole parempaakaan tapaa sen toimia ja käyttää energiaa.
Pyrkiä tuntemaan se epätodellinen esine aivan fyysisellä tavalla.
Ja vaikka se muistaa aktiivisuuden velvoitteen siinä osassa
systeemiään joka on mieli se muistaa lähtökohtaisen
passiivisuuden niiden voimien käsissä josta se on lähtöisin
ja sen muisti riittää tämän lisäksi muutamiin toimintoihin
ja säteeseen, etenkin

Jos jokainen katseltava asia antaisi kaiken itsestään, katselemista voisi tietenkin jatkaa loputtomasti. Kun katse siirtyisi asiasta toiseen, sitten kun se malttaisi siirtyä, jokainen muoto olisi aina joko arvaamattomassa liikkeessä tai sitten paikallaan niin, että sen loputtomaan yksityiskohtaisuuteen voisi mennä syvemmälle ja syvemmälle. Sen väistämättä loputtomaan yksityiskohtaisuuteen ja sen välttämättä arvaamattomaan liikkeeseen, eihän siitä ole mitään epäselvyyttä. Mutta asiat eivät anna kaikkea itsestään. Ne kietoutuvat hahmoon ja ovat tunnistettuja, kuten tutun jalavan tutut varjot matolla. Ei ole mitenkään mahdollista katsella niitä loputtomasti, ehkä kahdenkymmenen minuutin ajan, tai tuollaisena selittämättömänä päivänä ehkä useaan otteeseen, ehkä yhteensä tuntikausien ajan. Asiat panttaavat itseään. Ehkä se on niille sama kuin ihmisille, mahdottomuus: ei voi antaa raporttia kaikesta mikä koko ajan tapahtuu, sillä kuka antaisi raportin raportoimisesta? Ehkä asia ei samalla tavalla voi koko ajan olla ulospäin kaikkea mitä on. Sen on vetäydyttävä siihen maapaikkaan itsessään johon vetäydytään ja kokonaan unohdettava että se on. Jos se on vaikka kaistale punaista mattoa jolla puunlehden varjo tanssii. Mutta onko se? Vai onko matto kokonaisuudessaan asia, tai tanssi erikseen asia, tai illuusio niiden yhteydestä eri asia kuin niiden tosiasiallinen erillisyys? Ne tulevat vieraantuneiksi tällaista kokiessaan. Kun katse siirtyy niistä pois, koittaa niiden oma aika. Se on vain niiden, luoja yksin tietää. Maailma on täynnä keinahtelua johon asiat antautuvat. Katsokaa vaikka riippumattoja, katsokaa puutarhakeinuja. Jokin siinä keinuvassa liikkeessä on että etsimme sitä, täytyyhän meidän joskus.

syntymäpäivä

Kurkistan talon nurkan takaa niin että sekä kasvoni
näkyvät että kuun kasvot.
Eivätkö sanat tule helposti? Onko yön hetki tyhjä?
Tai kuljen pihalla kuin pystysuora puu kiedottuna
villatakkiin jonka väri on jo syttymässä.
Se hetki jolloin tarinan mukaan katsotaan elämää silmiin.
On kuin katselisi täysinäiseen paljuun.
Yhtenä yönä ulkona pihassa kun aurinko jo nousi, oli
valoisaa ja tyhjää,
toisen kerran taivaalla oli kuu, yö oli nuorempi, yhtä tyhjä.
Liikutus on sama asia kuin liikahtelu vedenpinnassa,
eivätkä sanat tulleet helposti vaan jäivät tulematta.
En tiedä oliko kylmä eikä varmaankaan ollut.
En paina mitään mieleeni tästä, ainoa mieleen painuva
on kuva seisomisesta siinä kiitollisena.

Olimme olevinamme

Astuimme miinusmerkkiseen ja olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.

Kun kuvitellaan alkuperäistä

Jos kuvittelemme alkua, on kuin janalle laskeutuisi
pysähtynyt olio joka sitten alkaa liikkua janalla.
Ja on kuin joku olisi voinut nähdä tuon olion sen
alkuperäisessä tilassa, jos olisi seissyt siinä vieressä katselemassa.
Tämä on väärin. On ollut eriaikaisia liikkeellelähtöjä
mutta ei mitään staasista,
on kyllä ollut kuvia staasiksesta, se on olennaisesti sama
kuin kuvat, ja niitä on aina ollut.
Kertomus ojentaa alkunsa selän taakse katsomatta sinne.
Mutta kun keikkuva vene, keinuheppa ja ankka luotiin,
ne laskettiin maahan vieterit vedettyinä suoraan liikkeeseen.
Ja luodessa, laskiessa, pyöräytettiin filmikelaa vähän taaksepäin,
miinusmerkkiseen, imaginääriseen, niin että oli aina jo jotain
tapahtunutta, niin huolekas oli pyrkimys staasiksen välttämiseksi.
Sillä sitä ei olisi voinut olla olemassa kuitenkaan.
Kaikki keskustelut siitä kiertyvät silmukaksi,
se pitää kaikkien vain hyväksyä, ja hyvä käytäntö on,
että yksi keskustelija ojentaa sen toiselle kuin juomalasin
ja siitä juodaan mitään sanomatta, koska siitä ei osattaisi
mitään sanoa kuitenkaan.

Hän puhdisti huoneen lattian, ensin harjalla ja lopuksi kuuraamalla. Hän tyhjensi hellan pesät ja tuhkaluukun tuhkasta ja palamattomista kekäleistä. Hän huuhteli laskiämpäriä kunnes se ei haissut niin pahalta, irrotti tahriintuneet hyllypaperit ja levitti sijaan uudet. Varpailleen nousten hän koetti huoneen ainoan kaapin päällystä ja sai sormiinsa harmaata, tahmeaa pölyä. Se saisi jäädä myöhemmäksi, kuten ikkunat. Niitä peitti täplikäs lika, mutta sateen ja pyörteilevän tuulen vuoksi niiden peseminen nyt olisi mieletöntä. Vuodevaatteiden tuulettaminen olisi kovasti rauhoittanut hänen mieltään, olisi ollut hyvä antaa niiden olla kokonainen päivä kirkkaassa, viileässä ulkoilmassa ja sitten piiskata ja harjata ne perinpohjaisesti. Sateen vuoksi hän tyytyi puistelemaan niitä ovella miten taisi. Pedattuaan sänkyyn puhtaat lakanat hän ripusti pukunsa naulojen ja narun avulla huoneen nurkkaan ja pingotti ylimääräisen lakanan niiden eteen. Olisiko nyt levättävä vai yritettävä löytää itsestään lisää tarmoa? Kahvin keittäminen, kaikki siihen liittyvä puuhailu ja tulen äänet, olisivat suloisesti jouduttaneet kodikkuutta ja oman huoneen tuntua, mutta kahvi saattaisi karkoittaa levon kiihdytetystä mielestä. Hän istuutui sängylle ja yritti tunnustella ajatuksiaan ja tunteitaan. Oliko ympäristö toisenlainen ja hän itse sama, vai oliko jokin muutos käynnistynyt myös hänessä. Hän tunsi ikään kuin säpsähtävänsä, liikahtavansa nopeasti, mutta niin, että vaikutus oli päinvastainen. Oli kuin hän olisi säpsähtänyt rauhallisempaan asentoon, kuin jokin hänessä olisi lähes huomaamatta laskeutunut, jäsenet, luut ja jänteet löytäneet edullisemman, vähempiä ponnisteluja vaativan aseman suhteessa toisiinsa. Muutos ei voisi olla huonompaan suuntaan. Hän ei osannut sanoa mihin varmuus siitä perustui. Tai osasi sittenkin: se ei perustunut mihinkään. Mikään tässä huoneessa ei asettunut sen takeeksi, ei punainen, pinttynyt ja hangattu emalivati, eivät ikkunalasien väliin viileään pantu voi ja maito, ei sivustavedettävä puusohva. Niissä kaikissa tuntui asuvan matalan vireyden tila, jonkinlainen perustava, vastaanottava tyhjyys, kenties uteliaisuus. Makaamaan asettuessaan hän saattoi nähdä ikkunasta puiden latvat ja reunoilta kirkastuvan, punertavan taivaan. Tämän huoneen temperamentti oli hänelle tuntematon, sillä hänen temperamenttinsa ei vielä ollut kiinnittynyt siihen. Hän ei tiennyt, millaisia hänen seuraavat mielenliikkeensä olisivat ja mikä ne aiheuttaisi.

Käsitysaika

Ajan yksiköillä on vastineensa ihmisen mielessä ja ne pitäisi asettaa kohdakkain. Kuin käsittelisi suurta pöytää jossa on kytköksiä ja liitoksia. Jokainen viikko on ulvahduksen veroinen. Miten liukuvasti se meni. Se meni kaarevasti alta. Kosketin yhdellä kirjaimella yhtä kirjaintasi ja oli se hyvä niin, en ole kiittämätön. Lehtevät puut ja
En unohda. Suru luottamuksen vakaajaksi ja sitten luottamus vakaamaan pientä venettä, suru voi sitten olla sen nimi tai yhden köysivyyhdin nimi siinä, sillä näköala on suuri pienestä veneestä. Takila ja aika. Vinssi ja aika. Ajatukset joita toivottavasti en unohda. Tai jotka eivät putoa ruumiista. Vyyhti ja luottamus. Keinuvat vedet ja

13.1.1994

Illalla satuin kuulemaan
kun vanha henki puhui ohi mennessään.
Se sanoi: "Työn laiminlyömisestä on vähemmän haittaa
kuin sen tekemisestä haluttomasti.
Aika odottaa tyyntä laiskuria."

Minä kuuntelin ja käänsin selkäni
kynälle ja pöydälle ja lampulle
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat vaihtelevia
ja tuskin muistettavia
ja sisälsivät lempeitä kehotuksia.
Aamulla niistä sukelsi nuori henki
ja istui olallani koko päivän.

Tulin levottomaksi ja kun kuljin kotiin
nuori henki huomautti siitä.
"Olet levoton. Jos näkisit vähänkin,
tietäisit, että sinua vaivaa halu tehdä.
Jos et tee itseäsi
jäät tekemättä."

Minä kuuntelin ja tulin tuskastuneeksi
ja katselin peilistä ja rypistin kuvani
sitten kirjoitin jotain ja kirjoitin lisää
ja mietin lujasti ja päädyin tulokseen
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat tuskin muistettavia.

Kehtolaulu

Pääskyset lentävät matalalla, tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee lepakoita. Tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee kapistuksia, kynäveitsi ja okariino,
murhe ja pakomatka. Lepakot lentävät siivet suorina,
jännittyneinä. Lepakot lentävät pingottuneina
ja saavuttavat kaiken mutta menettävät paljon.
Lepäävät aamun suussa kaikkensa antaneina.
Mutta heidät on uuvuttanut leikki, karkelo, vauhti.
Häikäilemätön itsensä tuuleen heittäminen on heidät
uuvuttanut. Ja heidät on väsyttänyt herkeämätön
itsenään oleminen, uskollisuus, kuuliaisuus,
kirkon katon alla pesiminen, pinttynyt suuri laulu
joka painautuu kaulalle, niskaan. Selkään. Selkäpiihin.
Pääskyset sirkuttavat ja sirppinä leikkaavat taivaan.
Kuunsirppinä kuu leikkaa taivaan. Pääskynen lepää
illan suussa lennossa silmät auki. Silmät auki lepää
lepakko. Lapsi pingottaa kätensä ja räpyttelee pihalla
vielä ennen kuin nukkumaanmeno tulee, tulee lepo
vaatimalla vaatimaan. Lapsi, lepakko, pääsky, kuu.

Näkemiin

Ja kaipaus on hellittämätön. Se on minulla sylissä kuin mittailtava eläin. Lepakon siipien luut mitataan ja sormilla kokeillaan sen siipien nahkaa, sen kimmoisuutta, vaikea ymmärtää miksi, ehkä se kertoo paljon siitä mitä lepakko vielä jaksaa. Ei mitään pahaa tahdota tälle eläimelle. Sen nenä on merkillinen, monilokeroinen kuin korvasieni, tuoksut eksyvät sinne, äänet, ehkä koko eläin on yhtä äänten aistimiseen erikoistunutta lokerikkoa. Kaikki kimpoilee siinä ja etsii ulospääsyä. Ei löydä pitkiin aikoihin. Tulee tarkasti punnituksi ja puristetuksi kaikesta tiedostaan. Maailma tulee lepakkoon sisälle, kiertelee lepakossa ja viimein lähtee lepakosta, vapautuneena ja tyhjentyneenä. Ei mitään pahaa tahdota tälle elämälle. Kaipaus on minulla sylissä kuin mittaamaton eläin. Mietin mitä kaikkea voin vielä pyytää. Mietin kaiken aikaa mitä kaikkea voin vielä toivoa. En ole vielä käsittänyt salaisuutta. Kun käännyn kulman takaa pihalle. Minulla ei ole kulmikkaita valonsäteitä. Näen. Seisoessani pihalla. Näen sen, miten kulloisessakin asiassa on käynyt. Tulevan kun olen tullut siihen.

On vaikeaa olla himoitsematta tuota kaikkea itselleen, kaupungin silhuettia, aamiaista, tomua ja tuhkaa, vuoria. Käyskentelen täällä kuvitteellisessa puutarhassa, joka on suunniteltu jonkin englantilaisen säätyläistalon puutarhan mukaisesti, sen puut ovat nimeltään: akaasia, poppeli, seetri, salava, mitä vielä. Siellä on myös rhododentroneita ja fuksioita. Siellä on suihkulähde ja veistos. Puiden katveeseen on sijoiteltu pöytäryhmiä. Jos sää on epävakaa, viehättävä katos voidaan pystyttää. Pienet harjatut hiekkakäytävät kuljeskelevat. Eräässä kulmauksessa on viehättävä maalaistyylinen keittiöpuutarha, jonka retikat, ruohosipulit ja pinaatti toimivat kuin seurapeli tai retki. Mutta nyt aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska askeleni ohjautuvat sivuun. Piirtyy toisiaan leikkaavia linjoja joista muodostuu kiristyvä tähtimäinen kuvio ja se epäilemättä räjähtää. Onko sittenkään mikään muuttunut. Kokeilen hyppäämistä. Puut ovat liian korkealla, maan multa on liian matalalla, vesi on aina liian kaukana aaltoineen. Menin kerran meren rannalle mutta en saavuttanut sitä. Menin aivan jyrkänteen reunalle ja nousin varpailleni ja kurkotin, mutta siitäkään huolimatta en ole koskaan ollut siellä, kaipaus on yhtä säälimätön. Lokkien huudot ovat taas väärässä paikassa. Joten aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska kun seuraan katseellani lokkia, katseeni linja nousee viistosti ja kadotan horisontin, asioiden merkitykset, ja kohtaan toisen lokin eri tasossa, ilmatilasta muodostuu tasoprojektio jolla lokit törmäävät ja räjähdys on väistämätön. En siis olekaan ollut Land's Endissä vaikka matkustin sinne linja-autolla. Linja-auto kolisteli ja rämisteli. Sen katolla oli mahdollista istua. Tie ohitti pieniä maatalon pihoja. Eräässä muurin kulmauksessa istui kissa, toisessa kana ja kolmannessa, jyrkän mutkan jälkeen, seisoi epätavallisen ojentautuneena hevonen. Ei ole hevoselle tyypillistä käytöstä sillä tavalla vartioida. Hiukseni tempoilivat tuulessa. Olin lähes tyytyväinen, viimeinkin. Lokkien huudot kuuluvat avatusta ikkunasta aamulla ja ymmärrän että ne ovat tulleet luokseni, eivät ole jaksaneet odottaa että tulisin niiden luokse. Minä en ole jaksanut odottaa että saapuisin niiden luokse. Siis näkemiin ja anteeksi. Vilkutan retkikunnalle, he nousevat laukkaan ja kiitoradalta lentoon. Näkemiin, näkemiin. Olen ollut eniten niissä paikoissa joissa en ole koskaan ollut.

Oppi

Se on insinöörin apuna hänen suunnitellessaan konetta.
Se on oppi luvuista, symboleista ja ulottuvuuksista.
Vilpittömän vastauksen löytämiseksi on ajateltava huolellisesti,
ja on ajateltava sitä, millaisia ulottuvuuksien on oltava,
jotta ne sopisivat yhteen.
Kun piirtoja joudutaan tekemään kiireessä,
ne yhdistyvät toisiinsa.
Seitsemää nappulaa emme voi järjestää suorakaiteen muotoon.
Työnjohtajien on myös etukäteen tiedettävä
miten paljon työväelle on varattava ruokaa.
Samoin kuin ihmisiä lukujakin on monennäköisiä,
toisista syntyy suorakaiteita, toisista taas ei.
Kuningasvainajien suuria muistomerkkejä oli tarkoin laskettava,
ja oli tarkasteltava auringon, kuun ja tähtien liikkeitä.
Menetelmä on seuraavanlainen.
Mies osti kaniinipariskunnan ja ryhtyi kasvattamaan niitä.
Tämä sarake osoittaa kaniinipolvia.
Ympyröitä näkee vähän kaikkialla.
Niiden välillä ei näytä olevan mitään erityistä yhteenkuuluvuutta.
Mutta asian selvittämiseksi on olemassa myös oikotie.
Olettakaamme esimerkiksi, että kaksi maapallon eri puolilla
olevaa miestä katselee kuuta.
Suolaa ja timantteja, kirjaimia ja punnuksia.
Tarkkailijan taivaalla tähtien paikat ovat toiset.
Tulevien tapahtumien arvaileminen on kuin katselemista
tulevaisuuteen, kauas, missä detalji vähenee.
Helpointa on antaa vain koneen työskennellä,
oppimistamme asioista saamme vihjeen, miten se tehdään.